Nyt kieli takaisin suuhun kaikilta niiltä pervertikoilta, jotka luulivat saavansa yksityiskohtaisen kertomuksen vauvamme alullepanoprosessista. Letkeä kotimainen yhtye Soul Captain Band:kin sen on jo laulussaan kertonut, että "vauvantekohomma se on simppelii". Tässä linkki biisiin (K-18), jos joku ei sitä vielä ole kuullut. Meidän tapauksessa kyseessä ei ollut työtapaturma, vaan 6.6.2009 vietettyjen häiden jälkeen hyvässä yhteisymmärryksessä tehty "katsotaan mitä tapahtuu" -päätös.
Syyskuussa emännän äidinvaistot alkoivat ilmoittelemaan pullien olevan mahdollisesti uunissa. Uteliaille tiedoksi, että Marja Tyrnillä ei ole osuutta tässä tapahtumaketjussa, vaikka Turussa asummekin ja hän tuntuu joka paikassa nykyisin puhuvan Turusta (Loma Turussa), pullista ja tortuista. Paikallisen apteekkarin myymä kotikäyttöinen testi oli samaa mieltä, joten jännitys kasvoi entisestään. Jostain syystä siihen ei kuitenkaan uskaltanut täysin luottaa.. Niinpä ilmoittauduimme tehokkaan kunnallisen sairaanhoidon piiriin ja tilasimme ajan Mäntymäen neuvolaan. Saimme ajan vasta marraskuulle (kiva 2 kk jono), joten siinä sitä sitten odoteltiin ja jännitettiin pari kuukautta. Pyrimme olemaan tässä vaiheessa asiasta vielä hiljaa, mutta eihän se lörpöltä isältä onnistunut, kun poikaitten kanssa kaverin mökillä joku keksi pistää myöhään yöllä pystyyn "totuusnuotion", jossa kaivettiin totuuksia esiin kaiken maailman asioista. Onneksi totuusnuotioon (ja aivojen puudutusaineeseen) voi luottaa ja paljastetut asiat jäivät nuotiolle.
Vihdoin koitti se jännä neuvolapäivä. Isä ei valitettavasti päässyt paikalle, vaan kärvisteli puhelintaan koko ajan vilkuillen työpalaverissa. Oli siinä varmaan muilla ihmettelemistä, kun yht'äkkiä yhden tyypin naamalle tuli kasvojakin leveämpi hymy. Raskausajasta ei ole mitään erikoista kerrottavaa, sillä odotus sujui erittäin hyvin eikä vauvalla tai äidillä ollut missään vaiheessa mitään hätää. Pelottelut raskausajan mielihaluista ja mielialan vaihteluista olivat meidän kohdalla turhia - tai sitten tuleva äiti kätki ne hyvin. Isä tosin oli loppuun asti varma että perheeseen syntyy kääpiö, sillä äidin maha oli hämmästyttävän pieni. Onneksi se alkoi viime hetkillä kuitenkin kasvaa lähes silminnähden.
Synnytysvalmennuksiin emme osallistuneet, sillä emme nähneet sitä tarpeelliseksi - lahjattomat treenaa. Seuraavassa kirjoituksessa ollaankin sitten jo raskausviikolla 38..
tiistai 8. kesäkuuta 2010
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
..loistava aloitus blogille :)
VastaaPoistasamaa mieltä :) t.serkku
VastaaPoistaPieni sivujuonne tarinaan... Marraskuussa olin tullut lomareissulta ja jostain kummasta syystä veljeni halusi ehdottomasti tavata eräänä arki-iltana. Ehdin jo vähän huolestua, koska eipä hänellä yleensä ollut tapana inttää kyläilystä, jos oli muita suunnitelmia samaiselle illalle. Entisille kotikulmille ajaessani pyöritin päässäni vaihtoehtoisia syitä epänormaalille käyttäytymiselle, kunnes lamppu syttyi ja suu venyi hymyyn. No, perillä sitten istuskeltiin ja jutusteltiin kaikessa rauhassa ja ehdin jo vähän pettyneenä todeta aavistukseni virheelliseksi. Olisivat kuulemma halunneet nähdä valokuvia reissusta ja harmittelivat kun en tajunnut ottaa kuvia mukaan. Olipa outo aihe välttämättömälle tapaamiselle... Vasta kun oltiin jo pikkuhiljaa tekemässä lähtöä kotiin, veljeni heitti yhtäkkiä syliini jonkin paperikasan ja totesi, että katsellaan sitten tällaisia kuvia kun ei niitä lomakuvia kerran ole. Ja siinä ne sitten olivat, ensimmäiset ultrakuvat myöhemmin niiiiiiin suloiseksi osoittautuneesta veljentyttärestä! (Niiden kuvien perusteella suloisuutta oli suht vaikea todeta, vaikkakin sitä kyllä osasi odottaa hyvien rakennusaineiden takia :) ) Onnen kyyneleet nousivat silmiini ja tunne oli mahtava. Samoin myös vieressä istuneella tulevalla isoisällä, jolta kesti hetken aikaa tajuta mitä kyynelehtimisen arvoista mustavalkokuvissa oli kuvattu :)
VastaaPoista