Tässä nyt on ollut vähän kaikenlaista

Taas vierähti tovi edellisestä postauksesta, mutta ”tässä nyt on ollut vähän kaikenlaista”. Tämä kirjoitus käyköön selitykseksi. Meillä on perheen toisen lapsen laskettuun aikaan vielä vähän yli viikko aikaa. Voisi kuvitella että Joulun odotukseen liittyisi paljon ekstrajännitystä lapsen tulevan syntymän johdosta, mutta eipä liity.

Blogini on nimittäin jo hyvän aikaa sitten tullut siihen pisteeseen, että sen kirjoittaminen pitäisi varmaan lopettaa. En nimittäin ole enää rookie- ja yksinkertainen isi. Meidän perheen toinen lapsonen päätti saapua elämäämme riemastuttamaan kuukausi ja viisi päivää ennen ennakoitua. Esikoistyttäremme sai 22.11.2012 klo 7:58 seurakseen pikkuveljen. En kuitenkaan aio lopettaa tätä blogia, vaan tulen jatkossakin kirjoittelemaan lapsiperheen iloista ja ongelmista niin kuin ne meillä koetaan.

Jos esikoisen syntymä oli erikoinen ja nopea, niin ihan normaalisti ei mennyt tämä toinenkaan. Olimme juuri pari päivää aikaisemmin naureskelleet vaimon kanssa, että mitään sen kummallisempia valmisteluita ei ole vielä tehty toisen lapsen saapumista varten – ”olihan siihen hyvin aikaa”. Pieniä ongelmia oli raskauden aikana ollut, mutta ei mitään vakavaa tai hälyttävää.

Menin keskiviikon ja torstain välisenä yönä sänkyyn noin klo 2.30 aikoihin (jos jollekin ei ole tullut selväksi, niin olen aika yökyöpeli). Tottahan toki unta odotellessa piti vielä vähän lukea, joten en ollut ehtinyt saada unen päästä vielä kiinni, kun vaimo noin klo 3.00 ilmoitti että nyt on kyllä tosi outo olo ja tuntuu että pitäisi ehkä lähteä ”käymään” TYKSissä. No, sitä vähän aikaa arvottiin että lähteäkkö vaiko ei, kunnes tuntemukset menivät sellaisiksi että otimme puhelun synnytyslaitokselle ja sieltä kehotettiin tulemaan näytille. Eli ei muuta kun luuria käteen ja pohtimaan kuka lähisukulaisista saa kunnian herätä keskellä yötä lastenvahdiksi vanhemmalle lapsellemme. Vähän puoli neljän jälkeen olimme jo suoriutuneet Naantalista TYKSiin, jonne vaimo jäi ”tsekattavaksi”. Minä ajoin esikoisemme Piikkiöön hoitoon ja pääsin takaisin TYKSiin klo 4.00. Kiirehtiessäni tajusin sentään tarkistaa minne autoni jätin ja havaitsin että pysäköinti oli maksutonta klo 8:00 asti.

Sisälle päästyäni vaimoa siirrettiin jo synnytyssaliin, mikä tuli itselleni pienimuotoisena yllätyksenä. Muistin kuitenkin mainita, että aikaa on vain neljä tuntia tai parkkipirkko iskee armotta. Synnytystähän siinä sitten tosiaan alettiin käynnistelemään. Ensimmäinen synnytyksemme oli niin nopea suoritus (lue ensimmäisestä synnytyksestä), että silloin ei oikein ehtinyt jännittämäänkään, mutta pakko myöntää että tällä kertaa jännitti. Ja paljon. Synnytys oli varmaankin semikivulias, mutta kaikki meni kuitenkin ihan hyvin eikä lääkitystä tarvittu. Lisähappea vaimo sai letkusta, mutta valitettavasti unohdin itse ”ottaa hatsit” kauhistuksissani, vaikka olisin sitä ehkä tarvinnutkin.

Actionin alkua odottaessamme istuskelin huoneen nurkassa (jalkopäässä) keinutuolissa, mutta onneksi hälytysvalmiuden noustessa tajusin siirtyä paremmille vesille vaimon pään viereen jännittämään. Yritin olla synnytyksen aikana avuksi, mutta eipä siinä osaa mies muuta juuri tehdä kuin seistä avuttomana ja katsoa ja silitellä. Jossain vaiheessa ystävälliset hoitajat antoivat vinkin pitää kättä tyynyn takana, jolloin vaimon pää oli paremmassa asennossa. Lopulta työ tuotti tulosta ja pienokainen makasi jalkopäässä veren ja muun epämieluisan ”mönjän” keskellä. Silti hän näytti söpöltä ja olisin voinut halata häntä heti. 

Huomasin heti ultraäänilääkärin olleen oikeassa – jalkojen välistä löytyi lähestyvän Joulun teemaan sopivat kulkuset. Sain katkaista napanuoran, mutta valitettavasti sen jälkeen pienokainen vietiin äidin viereltä pois, koska hän oli raskausviikkojen puolesta vielä keskonen ja lisäksi hengityksen kanssa oli vähän ongelmia ja hän käyttäytyi hyvin flegmaattisesti. Itkua ei siis tullut odotetusti syntymän jälkeen. Vaimolle pitää antaa täydet pisteet hyvin ajoitetusta työstä, sillä auton parkkiaikaa jäi jäljelle vielä kaksi minuuttia. Siitä riitti vitsin vääntämistä kätilöidenkin kanssa.

Poitsu kannettiin heti syntymän jälkeen keskoskaappiin vähän matkan päähän, jonne minä pääsin häntä katselemaan ja silittelemään. Jo tässä vaiheessa meille kerrottiin lapsen joutuvan mahdollisesti joksikin aikaa keskolaan. Kaikki oli aika epäselvää. Keskolaan menemisestä jouduimme odottamaan lopullista päätöstä jonkun aikaa ja samaan aikaan koitin kuulostella lääkäreiden arvioita erinäköisistä kriteereistä, joita keskosilla seurataan. Lopulta päätös tuli eikä se ollut yllättävä – flegmaattisuuden, hengitysvaikeuksien, painon ja kuukauden ja viiden päivän ennenaikaisuuden vuoksi pojan ensimmäiseksi osoitteeksi tuli TYKSin osasto 413, eli keskola.

Toinen kerta synnytysostastolla oli siis huomattavasti ensimmäistä visiittiä pidempi. Tällä kertaa aikaa vierähti vähän yli neljä tuntia. Kyseisestä paikasta, henkilöistä ja kaikesta muustakin jäi todella positiiviset fiilikset. Ylipäätään en löydä mitään pahaa sanottavaa TYKSistä kahden synnytyksen kokemuksella.

Jatkan tarinointia keskolasta ja muustakin päässä pyörivästä vähän myöhemmin, jotta tästä ei tule ihan romaanin pituista heti kättelyssä. Palataan pikapuolin siis asiaan. Jos en ehdi kirjoittelemaan enää ennen Joulua, niin varoiksi jo nyt kaikille tasapuolisesti: Hyvää Joulua. Viettäkää Jouluna aikaa perheen, läheisten ja etenkin lastenne kanssa – minäkin aion tehdä niin!