Paluu (uudenlaiseen) arkeen

Pääsimme kotiutumaan sairaalasta kun ruoka maistui isän lisäksi tyttärellemme normaaliin tapaan ja jälkimmäisen paino lähti aavistuksen verran nousuun. Syntymäpainosta 2,795 kg oli ensimmäisten päivien aikana pudottu lukemiin 2,602, mutta siitä jo 18 g nousu riitti kotiutuslupaan. Painon putoaminen on kuulemma normaalia. Järjellä ajateltuna sehän on aika loogistakin, kun napanuoran kautta tuleva ravinto muuttuu rintaruokintaan.

Kotiinpaluussa jännitti eniten miten uuden tulokkaan ottaisi vastaan perheeseemme jo 5 vuotta kuulunut kissa. Kissamme aiemmat kohtaamiset lasten kanssa eivät ole olleet menestystarinoita, sillä hän ei voi käsittää käveleviä kääpiöitä. Aggressiiviseen käyttäytymiseen kissamme ei kuitenkaan ole sortunut, vaan lapsen nähdessään hän on luikkinut pelokkaana lähimmän sohvan tai sängyn alle piiloon. Minun tai vaimoni ollessa turvana hän on antanut lasten jopa silittää itseään. Olimme jo raskausaikana valmistelleet uuden tulokkaan saapumista ja tehneet siedätyshoitoa antamalla kissalle haisteltavaksi esimerkiksi käytettyjä lastenvaatteita. Tähän kissa-asiaan tullaan palaamaan vielä myöhemmissä blogi-kirjoituksissani.

Yksi ensimmäisistä kotioloissa havaituista ongelmista oli sopivien vaatteiden löytäminen. Vaikka pienimpiä mahdollisia lastenvaatteita oli kaupasta etukäteen ostettu, eivät nekään istuneet lainkaan pikkuruisen tyttömme päälle. Pitäisi ilmeisesti ostaa jostain keskosten vaatteita, jotta hihat ja lahkeet eivät olisi puolet liian isoja. Isoista vaatteista tuli mieleeni, että meidän tyttö ei selvästikään tykkää ilman vaatteita olemisesta. Joka kerta kun matka käy hoitopöydälle ja vaatekappaleita aletaan vähentää, nousevat desibelit vaatteiden kanssa käänteisessä järjestyksessä (tässä pieni näyte). Tätä isä on seurannut erittäin tyytyväisenä tulevia teini- ja nuoruusvuosia ajatellen.

Ensimmäisenä kotiaamuna saatiin kantapään kautta opetus uudesta elämäntilanteesta. Minun, siis isän (tuntuu edelleen oudolta kirjoittaa näin), oli pakko lähteä heti aamusta ajamaan Helsinkiin työpalaveriin. Samalla matkalla perheen naisosasto oli määrä pudottaa isovanhempien luokse. Normaali aamuherätykseni on noin 10 minuuttia ennen sitä hetkeä kun minun pitää marssia ovesta ulos. Tänä ensimmäisenä vauvallisena kotiaamuna tämä aika jopa tuplattiin, mutta sepä ei riittänyt mihinkään, vaan lähtö viivästyi pahasti ja sen sai perheemme auto kokea Turku-Helsinki -moottoritiellä. Ensimmäisenä aamuna tuli siis heti ensimmäinen opetus – minä (tai ei edes vaimoni) en ole enää se joka määrää aikataulut tässä perheessä.

Muutaman päivän ikäisenä tyttäremme kasvoille ilmestyi näppylöitä. Olen toki nähnyt näitä vauvojen kasvoilla ennenkin, mutta ei niihin ole kiinnittänyt samalla tavalla huomiota kuin nyt oman vauvan kohdalla. Minua valistettiin että nämä ovat jotain hormooninäppylöitä, jotka katoavat pikaisestikin. Sain siis vetää Clerasil-purkin yli kauppalistastamme. Näppylät tosiaan katosivatkin muutamassa päivässä.

Seuraavassa blogikirjoituksessa otetaan nykypäivä (vauvan ikä 3 vko) kiinni ja käväistään pikaisesti myös varpajaisissa. Juhannukseen mennessä on tarkoitus saada tämä kerronnallinen historiaosuus päättymään. Sen jälkeen kirjoitukset ovat enemmän blogi-tyylistä lyhyempää tekstiä arkipäivän iloista, suruista, ongelmista ja ratkaisuista. Heittäkää rohekasti lusikkanne pottaan ja kommentoikaa kirjoituksiin liittyviä (tai ei-liittyviä) asioita tuossa alla olevassa "kommentit"-kohdassa.