Päivä jolloin murheet unohtuivat

Pahoittelen jo etukäteen sitä, että tämä kirjoitus menee hyvin pitkälti ”rakas päiväkirjani” osastolle. Vaikka en ole lainkaan uskonnollinen, niin tiedän, että pitkäperjantain pitäisi olla vähän alakuloinen päivä. Minulle tämä juuri vietetty pyhäpäivä ei kuitenkaan ollut lainkaan alakuloinen, vaan millä tahansa mittarilla mitattuna yksi parhaista päivistäni aikoihin. Ihan täydellinen tämäkään päivä ei tietysti ollut, mutta hyvin lähellä täydellisyyttä käytiin. Ja lisättäköön taustainfoksi tähän heti alkuun, että minuun sopii aika hyvin tämän alla olevan kappaleen sanat.

”Symbian pirisi klo7:45”, kuten Tami aloittaisi tämän kirjoituksen. Hyi helvetti, olisin todennut vielä muutamia vuosia sitten vapaapäivänä tuohon aikaan, mutta niin sitä ihminenkin vanhenee. Nyt nautin kellon pirinästä, kun tiesin että edessä olisi hieno päivä. Ensivilkaisu ulos ikkunasta vahvisti käsitystäni. Keli oli mitä mainioin. Tunnelmaa ei latistanut edes se tieto, että heräsin anoppilassa (vitsi). Siirryin portaat alakertaan ja pääsin kutakuinkin välittömästi nauttimaan anopin maittavista leivistä ja parista kupista lämmintä kahvia. Tämän jälkeen lirutin vielä termariini 0,75 l kahvia ja olin valmis päivän koitoksiin.

En halua kutsua ketään parhaaksi kaverikseni, mutta jos minulla sellainen ”salakerho” olisi, niin tämä minut vähän kasin jälkeen noutanut kaveri kyllä kuuluisi siihen ryhmään. Otimme suunnaksi Harvaluodon reput täynnä pilkkejä ja surviaisen toukkia. Keli oli mitä parhain ja saimme mukiin menevän saaliin noin neljän tunnin reissultamme. 



Kalareissun jälkeen oli suuntana perheen parissa  vietetyn pienen huoltohetken jälkeen ylitse kaiken rakastamani urheilulajin naisten 1. finaali. Minulla on kunnia toimia radio Auran Aaltojen kommentaattorina kaikissa naisten finaalilähetyksissä (kuuntele lähetyksiä tästä), joten pitkäperjantain illasta muodostui sekä ammatillisesti että harrastuksellisesti mielenkiintoinen. Lentisreissun jälkeen palasin anoppilaan, jossa esikoiseni lähes itkien tiedusteli milloin isin ja Pekan (nimeä ei muutettu) kalastamia kaloja saisi syödä.

Mitäpä muuta siinä sitten mies tekemään, kuin pihalle grilliä sytyttämään ja päivällä kalastettuja ja maustettuja affenia paistamaan. Päivän suurin huippuhetki oli se, kun sekä oma esikoinen, vaimo että appiukko (ja anoppikin vähän, vaikka se ei sitä haluakaan tunnustaa) ahmii kitaansa minun omin käsin PYYDYSTÄMIÄ JA MAUSTAMIA kaloja. Mies on luolamies vaikka voissa paistaisi! Olin jo aivan vapaapäivän (yrittäjälle hyvin harvinainen luonnonilmiö) hekuman kukkuloilla, kunnes tyttäreni räjäytti potin. Minulle olisi riittänyt se, että hän syö into piukassa minun pyydystämiä ja valmistamiani kaloja, mutta tippa oli tulla linssiin siinä vaiheessa, kun hän alkoi itkeä kalojen loputtua.

Tästä liikutuksesta toivuttuani oli pakko ottaa vähän omaa aikaa ja nauttia anoppilan ”saunaosastosta”. Yksinäinen saunahetki on nykyisin harvinaisuutta, mutta välillä mukavaa vaihtelua. Siihen kun lisää vielä päälle pari olutta, niin avot! Jotta olen ”olen suomalainen” biisin otsikon mittainen mies, niin saunareissuun piti tietysti sisällyttää pari hangessa käyntiä. Yksinäinen saunasessio kruunattiin tosiaan muutamalla oluella ja saunan jälkeisellä konjakilla, joten mikä voisi olla sen parempaa?

Niin siirappista kun tämä pitkäperjantain raportti on ollutkin, niin tarkkaavaisimmat muistavat minun kirjoittaneen alussa, että tämä oli lähes täydellinen päivä. No miksi se ei sitten ollut aivan sitä täydellisyyttä, vaikka sitä tässä olen kehunutkin? No, syy on tietysti se, että poikani on vielä niin pieni, että päivä ei pitänyt sisällään lainkaan palloilua hänen kanssaan. Tästä on hyvä jatkaa pääsiäisen viettoa perheen parissa. Kolme vapaapäivää ja paljon hyviä hetkiä on vielä edessä...

HÄHÄÄ! Siitäs saitte!

Jos pääsimme ensimmäisen lapsen kohdalla erittäin vähillä itkuilla ja muutenkin ”liian helpolla”, niin toinen tapaus onkin ollut vähän vaativampi. Mistään koliikkiin verrattavasta tapauksesta ei sentään ole kyse, mutta aika iso osa valveillaoloajasta kuluu kyllä itkien, etenkin iltaisin. Tyytyväisyyttä aiheuttaa useimmiten jommankumman vanhemman syli tai sitteri, mutta sekin vain silloin kun se pysyy liikkeessä.

Vauvan tyytymättömyys on herättänyt minun yrittäjäluonteessani myös Pelle Pelottoman piirteitä ja olen suunnitellut ”keinosylityynyä” vauvoille. Miten kätevä tuote olisikaan, jos siinä olisi mm. seuraavat ominaisuudet:
- Materiaali olisi tyynyn tapainen, mutta ”jähmeämpi”, eli sen voisi muokata haluamaansa asentoon niin että se pysyisi siinä mallissa mihin se taivutellaan. Perusasennossaan se muodostaisi kainalon kaltaisen paikan vauvalle.
- Tyynyn lämpötila olisi säädettävissä juuri halutuksi.
- Tyynyn sisällä olisi laitteisto, jolla saisi aikaiseksi sydämenlyönnin kaltaisen sykkeen, jonka tahti olisi tietysti säädettävissä lämpötilan tapaan.
- Tyynyyn kuuluisi myös nauhuri, johon voisi nauhoittaa vanhempien hyräilyä tai puhetta. Nauhurin saisi pyörimään päättymättömästi luuppina.

Ehkä tuolle tyynylle ei kuitenkaan olisi sen tuotantokustannuksiin nähden kovinkaan suurta markkinarakoa olemassa, joten päätin luopua sen kehittelystä. Jos joku Pelle Peloton kuitenkin lukee tätä blogikirjoitustani, niin Samppa Linnaa lainatakseni: ”saa käyttää, mutta ei oo pakko”.

Koska poika rauhoittuu iltaisin vain heiluvaan sitteriin tai syliin, niin päätimme kokeilla ”keinuvaa sitteriä”, jotta illat eivät olisi ihan täyttä huutamista. Vaimo bongasi OZ Babysta keinuvan sitterin (lisää tuotetietoja), joka käytiin uteliaina sen toimivuudesta hakemassa. Lystistä jouduttiin pulittamaan 129 e, mutta haluisimme maksaa sen, ja testata jos tuote toisi apua iltaelämän rauhoittamiseen. Lyhyen käytön jälkeen täytyy todeta että tuo toimii kyllä useimmiten aika hyvin. Siinä on neljä eri keinumisnopeutta ja myös istuinosan saa värisemään. Muutama huono puolikin siitä on löytynyt, sillä keinun nopeus muuttuu kun meidän digiboksin kaukosäätimestä vaihtaa kanavaa. Ja aina silloin sun tällöin joku sitterin kuudesta äänestä pyörähtää käyntiin ihan itsestään. Esimerkiksi yöllä kun alkaa yht’äkkiä kuulua sydämentykytystä, meriääniä, kehtolaulua, tms., niin sitä pääsee aika nopeasti sängystä ylös. Mutta pikkuvioista huolimatta suosittelen kyllä muitakin kokeilemaan vastaavaa tuotetta, jos jatkuvien iltaitkujen ainoa rauhoituspaikka on jommankumman syli.

Tällaista tällä kertaa päällimmäisenä mielesä. Ensi kerralla taas jotain muuta. Esikoinen on jo niin vauhdikkaassa iässä, että hänestä voisi kirjoittaa romaanin viikossa, mutta koitetaan hänenkin seuraamisesta tänne aina välillä jotain high lighteja poimia. Keskosella on peruskehityksen ohella tulossa ainakin parin viikon päästä keskoisuuteen liittyvä fyssarikäynti, josta voisin taas jotain naputella tännekin.

Keskolasta kotiin käy tie

Edellinen blogikirjoitukseni päättyi osastolle 413, eli ns. keskolaan, siirtymiseen. Poikamme oli minun omin termein ”vain lievästi keskonen”, joten hän ei joutunut keskoskaappiin. Hengitysvaikeuksien takia hänet laitettiin CPAP-naamarihoitoon, eli taas kun käytetään maallikon termistöä, niin hän sai naamalleen tiukasti puristetut happiviikset. Päälakea koristi pään muuhun kokoon suhteutettuna jättiläismäinen katetri. Muutenkin ympärivuorokautinen seuranta oli tarkkaa mm. sykkeen ja väriarvojen osalta. Lisäksi häneltä otettiin verikokeita ja muita testejä, jotta pystyttiin varmistamaan kaiken sujuvan oikeaan suuntaan. Ruokailut hoidettiin nenän kautta suoraan mahaan menneen letkun kautta.

Hoitohenkilökunta oli todella mukavaa ja he ottivat meidät vanhemmat hyvin huomioon. Poikamme sai omahoitajakseen Elinan, jolle haluan lähettää vielä jälkikäteen kiitokset hyvästä hoidosta ja huolenpidosta – kuten tietysti kaikille muillekin hoitajille. Poikamme käyttää edelleen ahkerasti Elinalta keskolasta saamiaan pienen pieniä villasukkia. Keskolassa aikaa viettäessämme mietin moneen kertaan millaista erityistaitoa keskosten hoitaminen lääkäreiltä, hoitajilta ja sairaaloiltakin vaatii. Esimerkiksi keskosten leikkaushoidot on varmaankin rutkasti aikuisten leikkaushoitoja vaativampaa, koska käsiteltävät ihmisen osat ovat mikroskooppisen kokoisia. Keskolasta jäi vain hyviä muistoja meille, mutta se oli meistä hieman outoa, että jotkut hoitajat valittivat useaan otteeseen meille "asiakkaillekin" keskolan huonosta sisäilmasta. Ilmeisesti valitus ei ole ihan aiheetonta, vaikka en itse viikon aikana mitään outoa ilmanlaadussa huomannutkaan. Tässä Turkulaisen kirjoitus asiasta. Toivottavasti tälle asialle tehdään jotain pikaisesti.

Ensimmäisessä huoneessamme oli paljon laitteita ja tietokoneita hoitopisteen ympärillä ja poikamme oli tarkassa valvonnassa ympäri vuorokauden. Huoneessamme oli paikat muistaakseni kuudelle keskoselle, mutta missään vaiheessa se ei ollut aivan täynnä. Meistä oli vähän outoa ja jopa kiusallista, että hyvin voivat keskoset (kuten meidän) olivat samassa huoneessa vaikeammassa tilanteessa olevien kanssa. Kun vauvaa sai silitellä ja pidellä sylissä, niin oli kiusallista hymyillä, nauraa ja olla onnellinen, kun viereisellä hoitopaikalla saattoi vanhemmat itkeä vaikeammassa tilanteessa olevan oman lapsensa seurassa.

Poikamme kehittyessä hän pääsi siirtymään seuraavaan huoneeseen lähemmäs ulko-ovea, jossa laitteita ja tarkkailua oli jo huomattavasti vähemmän. Saimme myös itse osallistua hoitoihin, eli vaipanvaihtoon, punnituksiin, ruokkimisiin ja pesuihin. Ruokailuissa annettiin osa maidosta pullosta, jotta hän oppisi imemään, mutta suurin osa laitettiin nenä-mahaletkun kautta, koska imeminen ei vielä oikein sujunut. Hiljalleen nenä-mahaletkun merkitys väheni ja pullosta meni maitoa yhä enemmän.

Sain todeta, että parissa vuodessa oli pikkuvauvan käsittely unohtunut aika hyvin ja aluksi jännitti taas niin pienen paketin käsittely. Hiljalleen selkärangasta löytyi kuitenkin taas oikeat otteet ja toimintatavat. Meille opetettiin myös uusia käsittelytekniikoita, sillä keskosen kohdalla on kuulemma normaaliakin tärkeämpää että vauvaa aktivoidaan esim. vaipanvaihtojen yhteydessä. Hoitoihin osallistuminen vaati pientä säätöä, sillä vaikka vanhemmat saivat vierailla keskolassa ihan milloin vain, niin kaikkiin hoitoihin ei oikein pystynyt osallistumaan. Niinpä jaoimme vaimon kanssa vähän vuoroja niin että välillä oltiin hoidoissa kahdestaan ja välillä jompikumpi yksin.

Viikon keskolassa vietettyämme saimme hoitajilta ja lääkäreiltä vihreää valoa kotiin pääsemisestä. Meille tarjottiin mahdollisuutta viettää viimeinen yö niin sanotussa perhehuoneessa. Tartuimme tietysti tarjoukseen, eli saimme ”pehmeän laskun” keskosen hoitamisesta kotona ihan keskenämme. Kotiin pääsimme pojan ollessa kahdeksan päivän ikäinen. Nenä-mahaletku oli edelleen paikoillaan ja käytössä. Se voitiin poistaa viikon kotona oleskelun jälkeen keskolassa kontrollissa käydessämme. Nenä-mahaletkun lisäksi kotiin tuomiseksi saatiin mm. keskostippoja, joita pojalle pitää syöttää kerran päivässä. Vaikka keskolasta pois päästiinkin, niin pojalla on kuulemma kahden vuoden ajan ”keskosen leima otsassa”. Tämä tarkoittaa sitä, että joudumme käymään paino- ja pituuskontrolleissa sekä fysioterapeutin hoidoissa.

Poikamme sai heti hyvän käsityksen mihin maahan on syntynyt, sillä kotiutumispäivänä oli aivan hirvittävä lumimyrsky ja pakkanen. Järjestin heti kotiutumispäivänä miespuolisille kavereilleni perinteiden mukaiset varpajaiset. Se ilta oli muistaakseni pilvinen ja kostea. Nuori tulokaskin pääsi morjestamaan isän kavereita, mutta saunaan hän ei vielä jostain syystä tullut. Tässä tuli käsiteltyä erittäin paljon tiivistettynä toisen lapsemme sairaala-aika. Seuraavassa kirjoituksessa ollaankin jo kotimaisemissa ja käsitellään kaksilapsisen perheen arkea.

Tässä nyt on ollut vähän kaikenlaista

Taas vierähti tovi edellisestä postauksesta, mutta ”tässä nyt on ollut vähän kaikenlaista”. Tämä kirjoitus käyköön selitykseksi. Meillä on perheen toisen lapsen laskettuun aikaan vielä vähän yli viikko aikaa. Voisi kuvitella että Joulun odotukseen liittyisi paljon ekstrajännitystä lapsen tulevan syntymän johdosta, mutta eipä liity.

Blogini on nimittäin jo hyvän aikaa sitten tullut siihen pisteeseen, että sen kirjoittaminen pitäisi varmaan lopettaa. En nimittäin ole enää rookie- ja yksinkertainen isi. Meidän perheen toinen lapsonen päätti saapua elämäämme riemastuttamaan kuukausi ja viisi päivää ennen ennakoitua. Esikoistyttäremme sai 22.11.2012 klo 7:58 seurakseen pikkuveljen. En kuitenkaan aio lopettaa tätä blogia, vaan tulen jatkossakin kirjoittelemaan lapsiperheen iloista ja ongelmista niin kuin ne meillä koetaan.

Jos esikoisen syntymä oli erikoinen ja nopea, niin ihan normaalisti ei mennyt tämä toinenkaan. Olimme juuri pari päivää aikaisemmin naureskelleet vaimon kanssa, että mitään sen kummallisempia valmisteluita ei ole vielä tehty toisen lapsen saapumista varten – ”olihan siihen hyvin aikaa”. Pieniä ongelmia oli raskauden aikana ollut, mutta ei mitään vakavaa tai hälyttävää.

Menin keskiviikon ja torstain välisenä yönä sänkyyn noin klo 2.30 aikoihin (jos jollekin ei ole tullut selväksi, niin olen aika yökyöpeli). Tottahan toki unta odotellessa piti vielä vähän lukea, joten en ollut ehtinyt saada unen päästä vielä kiinni, kun vaimo noin klo 3.00 ilmoitti että nyt on kyllä tosi outo olo ja tuntuu että pitäisi ehkä lähteä ”käymään” TYKSissä. No, sitä vähän aikaa arvottiin että lähteäkkö vaiko ei, kunnes tuntemukset menivät sellaisiksi että otimme puhelun synnytyslaitokselle ja sieltä kehotettiin tulemaan näytille. Eli ei muuta kun luuria käteen ja pohtimaan kuka lähisukulaisista saa kunnian herätä keskellä yötä lastenvahdiksi vanhemmalle lapsellemme. Vähän puoli neljän jälkeen olimme jo suoriutuneet Naantalista TYKSiin, jonne vaimo jäi ”tsekattavaksi”. Minä ajoin esikoisemme Piikkiöön hoitoon ja pääsin takaisin TYKSiin klo 4.00. Kiirehtiessäni tajusin sentään tarkistaa minne autoni jätin ja havaitsin että pysäköinti oli maksutonta klo 8:00 asti.

Sisälle päästyäni vaimoa siirrettiin jo synnytyssaliin, mikä tuli itselleni pienimuotoisena yllätyksenä. Muistin kuitenkin mainita, että aikaa on vain neljä tuntia tai parkkipirkko iskee armotta. Synnytystähän siinä sitten tosiaan alettiin käynnistelemään. Ensimmäinen synnytyksemme oli niin nopea suoritus (lue ensimmäisestä synnytyksestä), että silloin ei oikein ehtinyt jännittämäänkään, mutta pakko myöntää että tällä kertaa jännitti. Ja paljon. Synnytys oli varmaankin semikivulias, mutta kaikki meni kuitenkin ihan hyvin eikä lääkitystä tarvittu. Lisähappea vaimo sai letkusta, mutta valitettavasti unohdin itse ”ottaa hatsit” kauhistuksissani, vaikka olisin sitä ehkä tarvinnutkin.

Actionin alkua odottaessamme istuskelin huoneen nurkassa (jalkopäässä) keinutuolissa, mutta onneksi hälytysvalmiuden noustessa tajusin siirtyä paremmille vesille vaimon pään viereen jännittämään. Yritin olla synnytyksen aikana avuksi, mutta eipä siinä osaa mies muuta juuri tehdä kuin seistä avuttomana ja katsoa ja silitellä. Jossain vaiheessa ystävälliset hoitajat antoivat vinkin pitää kättä tyynyn takana, jolloin vaimon pää oli paremmassa asennossa. Lopulta työ tuotti tulosta ja pienokainen makasi jalkopäässä veren ja muun epämieluisan ”mönjän” keskellä. Silti hän näytti söpöltä ja olisin voinut halata häntä heti. 

Huomasin heti ultraäänilääkärin olleen oikeassa – jalkojen välistä löytyi lähestyvän Joulun teemaan sopivat kulkuset. Sain katkaista napanuoran, mutta valitettavasti sen jälkeen pienokainen vietiin äidin viereltä pois, koska hän oli raskausviikkojen puolesta vielä keskonen ja lisäksi hengityksen kanssa oli vähän ongelmia ja hän käyttäytyi hyvin flegmaattisesti. Itkua ei siis tullut odotetusti syntymän jälkeen. Vaimolle pitää antaa täydet pisteet hyvin ajoitetusta työstä, sillä auton parkkiaikaa jäi jäljelle vielä kaksi minuuttia. Siitä riitti vitsin vääntämistä kätilöidenkin kanssa.

Poitsu kannettiin heti syntymän jälkeen keskoskaappiin vähän matkan päähän, jonne minä pääsin häntä katselemaan ja silittelemään. Jo tässä vaiheessa meille kerrottiin lapsen joutuvan mahdollisesti joksikin aikaa keskolaan. Kaikki oli aika epäselvää. Keskolaan menemisestä jouduimme odottamaan lopullista päätöstä jonkun aikaa ja samaan aikaan koitin kuulostella lääkäreiden arvioita erinäköisistä kriteereistä, joita keskosilla seurataan. Lopulta päätös tuli eikä se ollut yllättävä – flegmaattisuuden, hengitysvaikeuksien, painon ja kuukauden ja viiden päivän ennenaikaisuuden vuoksi pojan ensimmäiseksi osoitteeksi tuli TYKSin osasto 413, eli keskola.

Toinen kerta synnytysostastolla oli siis huomattavasti ensimmäistä visiittiä pidempi. Tällä kertaa aikaa vierähti vähän yli neljä tuntia. Kyseisestä paikasta, henkilöistä ja kaikesta muustakin jäi todella positiiviset fiilikset. Ylipäätään en löydä mitään pahaa sanottavaa TYKSistä kahden synnytyksen kokemuksella.

Jatkan tarinointia keskolasta ja muustakin päässä pyörivästä vähän myöhemmin, jotta tästä ei tule ihan romaanin pituista heti kättelyssä. Palataan pikapuolin siis asiaan. Jos en ehdi kirjoittelemaan enää ennen Joulua, niin varoiksi jo nyt kaikille tasapuolisesti: Hyvää Joulua. Viettäkää Jouluna aikaa perheen, läheisten ja etenkin lastenne kanssa – minäkin aion tehdä niin!

Pois vaipoista ja leikkihuoneesta!

Tällä kertaa ei päässyt kirjoituskone pölyttymään, vaan palaan sorvin ääreen vain 5 päivää edellisen postaukseni (Ou-ou-ou she’s a lady– jep, nainen hän on) jälkeen. Asiaa on tälläkin kertaa aika laidasta laitaan, joten pahoittelut jos kirjoituksen luettavuus kärsii tämän johdosta. Tekstin sekavuus kuvastakoon lapsiperheen arkea. ;)

En ole muistanut kirjoittaa vaippojen hyvästelemisestä vielä, joten sitä on ehkä hyvä vähän raapaista. Tyttäremme jätti hyvästit vaipoille arviolta ainakin 50 vuodeksi aika nopeasti. Ensimmäisen kerran vaipattomuutta kokeiltiin heinäkuun, eli kahden vuoden ja kahden kuukauden iässä. Homma lähti toimimaan aika nopeasti. Pissa tuli housuihin vain muutaman kerran ja kakkoshätä ei kertaakaan. Ihan tanssin lailla kaikki ei kuitenkaan sujunut, sillä alussa oikean hädän tunnistaminen oli aika haastavaa ja tyttären kanssa tuli vietettyä vessassa lukemattomia hetkiä ilman actionia.

Tuulettelin noin vuosi sitten tyttäremme ymmärtämättömyyttä Joulun lelukirjan osalta (Joulupukki matkaan jo käy). Valitettavasti tilanne taitaa olla tänä vuonna toinen ja tyttäremme osaa jo vaatia tuotteita tällä viikolla tulleesta lelukirjasta. Kyseisestä opuksesta tuli mieleeni työasioissa tekemäni yhteydenotto kahteen Turun seudullakin toimivaan kansainväliseen suureen lelukauppajättiin, eli BR-leluun ja Toys "R" Us:iin. 

En ole tutkinut asiaa sen enempää, mutta onkohan nämä kaksi jättibrändiä sama konsernia? Onko kyseessä yritys rakentaa Suomeen lelumarkkinoiden monopoli, josta seuraa pienten paikallisten kilpailijoiden kuoltua hintojen räjähdysmäinen nousu? Saamani vastaukset olivat nimittäin sekä sisällöltään että ulkoasultaan täysin samanlaiset. Viestit erotti toisistaan vain yhteystiedoista. No, tämä ei liity mihinkään, mutta pitipä mainita kun tänään juuri tuota asiaa hämmästelin.

Leluihin kun jo pääsin käsiksi, niin eipä poistuta vielä leikkihuoneesta, vaan jatketaan leikkimisestä kirjoittelua. Tai oikeastaan leikkihuoneesta yritetään pois nopeastikin, sillä meidän pimulla on oma huone, mutta jostain syystä olohuoneessa on hänen mielestään paljon mukavampi leikkiä. Lelut pitää aina kantaa olohuoneeseen, jossa saa leikkiä äidin ja isin silmien alla. Satunnaisesti leikkipaikaksi kelpaa toki omakin huone. Minun ja vaimoni lempipuuhaa on hiippailla hänen huoneensa ovelle ja seurata salaa touhuamista ja leikkimistä. Se on todella hellyttävää seurattavaa.

Tuota(kin) leikkiä pitäisi tallentaa videolle, jotta voisin joskus vanhempana esitellä sitä hänelle. Mutta niinhän sitä sanotaan, että suutarin lapsella ei ole kenkiä, joten ihmisten muistojen parissa työskentelevän yrittäjän on näköjään haastavaa saada muistoja talteen, vaikka tallennusvälineitä ja taitoja olisi vaikka millä mitalla omasta takaa. Niinhän se on, että pata kattilaa soimaa.

 

Adios amigos, hasta luego!

P.S. Jouluun on muuten enää 52 yötä! Hui hirveää! Työhommistani kun aloin jo höpöttelemään, niin lahjavinkiksi kaikille, että nykyaikaiseen muotoon teetetty kopio jostain vanhasta muistosta on erinomainen joululahja. Muistoja on mukava katsella ja kuunnella läheisten kanssa joulun pyhinä glögilasi ja pipari kädessä. Jos kiinnostus heräsi teettää vaikkapa vanhoista kotivideoista, valokuvista, diakuvista tai kaitafilmeistä joululahjoja, niin ottakaapa pikaisesti yhteys Digitalisointi.comiin. Niin ja tämä loppu oli muuten maksettu mainos!  ;)

Ou-ou-ou she’s a lady – jep, nainen hän on

Vietimme vaalisunnuntaita harvinaisella tavalla, sillä kansalaisvelvollisuuden lisäksi meillä ei ollut mitään tekemistä, vaan oli aikaa leikkiä ja pelata rauhassa, katsoa leffaa, löhötä sohvalla ja jopa naputella uutta tekstiä tänne blogiin. Ajattelin tällä kertaa avautua rohkeasti päivähoidosta ja naisellisuudesta - korvapuustin uhasta huolimatta. Enkä tarkoita nyt sitä maistuvaa lämmintä leivonnaista.

Meidän perheessä ei ole harjoitettu nykyisin jonkun verran suosiota kasvattanutta sukupuolineutraalia tai sukupuolisensitiivistä kasvatusmallia, mutta ei myöskään tietoisesti tyrkytetty mitään ”perinteistä” naisen mallia tyttärellemme. Tästä huolimatta hän on kyllä aivan selvästi poiminut jo jostain itselleen paljon perinteisiä naisellisia piirteitä.

Meikkaamishalut, hoivavietti, yms. ovat nykyisin vain laihoja todisteita naisellisuudesta, joten niitä en laske tässä yhteydessä mukaan, vaan ylivoimaisesti selvin naisellisuuden merkki on jatkuvat mielialan ja mielipiteen äkilliset vaihtumiset.

”Mä haluun musiikki, eiku emmä haluu musiikkii - emmä haluu täällä olla, mä haluun täällä olla - mä haluun isin pyyhkimään, eiku mä haluun äitin pyyhkimään - jne, jne, jne.”

Eipä nyt kuitenkaan jatketa tuosta aiheesta sen enempää, jotta ei tule vaimolta, tai Feministiliitolta, napakkaa palautetta korvalehteen. Olen välillä valitellut päiväkotimme tarkkaavaisuutta ilmoitettujen hoitoaikojen seuraamisessa, mutta pikkuhiljaa olemme (tai ennemminkin ehkä minä olen) saaneet itse kiinni rytmistä. Vaikka minä olen tottunut elämäni rytmittämiseen päivittäisten harjoitusten tiimoilta jo lähes parin vuosikymmenen ajan, niin jostain syystä alkuillan noutoaikojen rytmityksen kanssa oli aluksi aika paljon vaikeuksia. Mutta pikkuhiljaa homma on tosiaan lähtenyt rullaamaan kivuttomasti. Perinteistä kasista neljään tai jotain muuta säännöllistä työaikaa tekevien mielestä tämä saattaa kuulostaa oudolta, mutta kun oma työni ei ole millään tavalla työajan osalta säännöllinen, niin se aiheuttaa aina välillä vähän haasteita. Oppimista ikä kaikki!

En ole vielä ”päässyt” edustamaan tytärtäni mihinkään vanhempainiltaan. Tyttäremme päiväkodissa on ollut vasta yksi vanhempainilta, mutta minä olin silloin työreissulla ulkomailla ja vaimoni oli töissä, joten meillä molemmilla on vielä vanhempainiltadebyytti tekemättä. Jotenkin minulla on sellainen tunne, että kun ensimmäinen vanhempainilta tulee kohdalleni, niin tunnen olevani taas muutaman ylimääräisen vuoden vanhempi.

Vanhempainillan sijasta pääsimme keväällä sentään vierailemaan illalla koko perheen voimin päiväkodilla, kun siellä järjestettiin ”kevätjuhla”. Ehdin juuri parahiksi ulkomaan työreissulta mukaan, sillä en missään nimessä olisi halunnut jäädä paitsi ensimmäisestä tällaisesta tapahtumasta. Vielä emme päässeet nauttimaan tyttäremme ja hänen kavereidensa valmistamista esityksistä, vaan illan epistolassa oli vain yhdessä leikkimistä, muihin tutustumista ja grillaamista. Ilta oli oikein mukava ja makkarakin hyvää.

Ja loppuun vielä otsikon innoittamana vähän ou-ou-outa…

Laiska, tyhmä ja saamaton

Hyi hyi minua, on mennyt aivan liian kauan aikaa edellisestä Rookie-Isin kirjoituksesta. Selityksiä voisi keksiä loputtoman listan – on ollut töissä ja kotona kiirettä, syksy on ollut pimeä, Pohjois-Korean vallanvaihto järkytti minut, Telluksen kiertoradan stabiilisuus on ahdistanut minua, blaa-blaa-blaa-blaaaaa... Onneksi tällä blogilla on ilmeisesti kuitenkin jokunen vannoutunut lukija, sillä kesken työpäivän meiliini tupsahti viesti Anonyymiltä: ” Toivottavasti teidän perheenlisäys saa sinut kirjoittelemaan taas vähän tiiviimpään tahtiin. :)”

Viestistä motivoituneena kaivoinkin tänään kirjoituskoneeni ullakon komerostamme esiin ja pysähdyin taas hetkeksi ajattelemaan näppäimistön kautta. Jonkun aika valkoista paperia tuijotettuani tajusin, että enhän minä edes muista mitä olen viimeksi kirjoitellut, joten edessä oli Rookie-Isi -blogin preppauskurssi.

Jos nyt aloitetaan lyhyesti siitä, että missä nyt mennään, niin tyttäremme on ehtinyt jo 2,5 vuoden ikään ja hänestä on tullut todella terävä ja mukava neiti ja toinen vauvamme on elänyt vatsan sisäpuolista elämää jo 30 viikon ajan. On omituista miten jo vähän yli kaksivuotiaana tyttären kanssa pystyi käymään järkeviä keskusteluja. Tässä on joutunut ihan oikeasti hokemaan vanhaa kulunutta fraasia ”mihin se meidän vauva on mennyt?”. Olen täysin vakuuttunut, että tyttären yksi suuri tekijä nopean kehityksen takana on päiväkotiin meneminen. Siellä kun seuraa päivittäin isompien touhuja ja puhetta, niin omatkin taidot kehittyy huimaa vauhtia. No, onneksi haikaroilta on tilattu jo uusi vauva, niin pääsemme taas uudestaan vaihtamaan vaippoja, heräämään öisin ja toteuttamaan muita pikkuvauvan vanhemman perusoikeuksia, jotka ovat meidän nykyisessä arjessa päässeet jo unholaan.

Raskausaika on mennyt hyvin – minun osaltani. Vaimolla on sen sijaa ollut pientä ja vähän isompaakin vaivaa huomattavasti enemmän kuin ehkä liiankin helposti menneen ensimmäisen raskauden aikana. Suurin vaiva on ollut jalkojen särkeminen, mutta onneksi meidän emännässä on vähän sellaista ”seppo rätymäistä” suomalaista sisua. Tyttäremme odottaa perheenlisäystä todella innokkaana. Jostain luonnon muovaamista luonteenpiirteistä näyttää tulevan kova hoivavietti jo nuorellakin iällä. Olemme pohtineet laantuukohan se into vähän tuosta, kun hän huomaa ensin että vauva ei tulekaan serkkutytön tapaan vain käymään, vaan pysyvästi jakamaan huomiota hänen kanssaan. Ja kun aikaa rientää vähän eteenpäin, niin hän tunkeekin jo lastenhuonetta jakamaan. Ja ah, sitten odottaakin jo teinivuodet ja kunnon tappelut. Onneksi niihin on aikaa vielä sen verran, että minulla on toiveita kuulon heikkenemisestä iän myötä.

Isänä minulla on toisen 9 kk odotusperiodin aikana ollut aikalailla samat ajatukset ja kysymykset mielessä kuin ensimmäisenkin kohdalla. Taas jännittää miten se arki lähtee sitten kahden lapsen kanssa pyörimään. Ainoa muuttunut ennakko-odotus on se, että nyt on jonkunlainen tieto ja luotto omista lapsenhoitokyvyistä. Myös itse synnytys jännittää oikeastaan ihan yhtä paljon kuin ensimmäinenkin. Meneekö kaikki hyvin? Kumpi sieltä tulee? Ehditäänkö tällä kertaa sairaalaan vähän paremmalla aikataululla? Jos et tiedä mitä viimeinen kysymys viittaa, niin lueppa blogikirjoitukseni ensimmäisestä synnytyksestämme.

Tässä vähän päivitystä Rookie-Isin pääkopan sisäisiin myllerryksiin. Olipa taas terapeuttista istua alas hetkeksi miettimään asioita. Lupaan aktiivisille lukijoilleni ainakin yrittäväni parantaa tapani ja kirjoittaa blogia taas vähän aktiivisempaan tahtiin. Tuossa loppuun vielä biisi, jolla rankaisen itseäni huonosta blogin päivitystahdistani - toki kertosäkeen persoonapronominia pitää vähän vaihtaa. Näihin kuviin, näihin tunnelmiin – arrivederci!