Vietimme vaalisunnuntaita harvinaisella tavalla, sillä kansalaisvelvollisuuden lisäksi meillä ei ollut mitään tekemistä, vaan oli aikaa leikkiä ja pelata rauhassa, katsoa leffaa, löhötä sohvalla ja jopa naputella uutta
tekstiä tänne blogiin. Ajattelin tällä kertaa avautua rohkeasti päivähoidosta ja naisellisuudesta - korvapuustin uhasta huolimatta. Enkä tarkoita nyt sitä maistuvaa lämmintä leivonnaista.
Meidän perheessä ei ole harjoitettu nykyisin jonkun
verran suosiota kasvattanutta sukupuolineutraalia tai sukupuolisensitiivistä kasvatusmallia,
mutta ei myöskään tietoisesti tyrkytetty mitään ”perinteistä” naisen mallia
tyttärellemme. Tästä huolimatta hän on kyllä aivan selvästi poiminut jo jostain
itselleen paljon perinteisiä naisellisia piirteitä.
Meikkaamishalut, hoivavietti, yms. ovat nykyisin vain laihoja
todisteita naisellisuudesta, joten niitä en laske tässä yhteydessä mukaan, vaan
ylivoimaisesti selvin naisellisuuden merkki on jatkuvat mielialan ja
mielipiteen äkilliset vaihtumiset.
”Mä haluun musiikki, eiku emmä haluu musiikkii - emmä
haluu täällä olla, mä haluun täällä olla - mä haluun isin pyyhkimään, eiku mä haluun äitin pyyhkimään - jne, jne, jne.”
Eipä nyt kuitenkaan jatketa tuosta aiheesta sen enempää, jotta ei tule vaimolta, tai
Feministiliitolta, napakkaa palautetta korvalehteen. Olen välillä valitellut päiväkotimme
tarkkaavaisuutta ilmoitettujen hoitoaikojen seuraamisessa, mutta pikkuhiljaa
olemme (tai ennemminkin ehkä minä olen) saaneet itse kiinni rytmistä. Vaikka
minä olen tottunut elämäni rytmittämiseen päivittäisten harjoitusten tiimoilta
jo lähes parin vuosikymmenen ajan, niin jostain syystä alkuillan noutoaikojen rytmityksen
kanssa oli aluksi aika paljon vaikeuksia. Mutta pikkuhiljaa homma on tosiaan
lähtenyt rullaamaan kivuttomasti. Perinteistä kasista neljään tai jotain muuta säännöllistä työaikaa tekevien mielestä tämä saattaa kuulostaa oudolta, mutta kun oma työni ei ole millään tavalla työajan osalta säännöllinen, niin se aiheuttaa aina välillä vähän haasteita. Oppimista ikä kaikki!
En ole vielä ”päässyt” edustamaan tytärtäni mihinkään
vanhempainiltaan. Tyttäremme päiväkodissa on ollut vasta yksi vanhempainilta, mutta minä olin silloin työreissulla ulkomailla ja vaimoni oli töissä, joten meillä molemmilla on vielä vanhempainiltadebyytti tekemättä. Jotenkin minulla on
sellainen tunne, että kun ensimmäinen vanhempainilta tulee kohdalleni, niin
tunnen olevani taas muutaman ylimääräisen vuoden vanhempi.
Vanhempainillan sijasta pääsimme keväällä sentään
vierailemaan illalla koko perheen voimin päiväkodilla, kun siellä järjestettiin
”kevätjuhla”. Ehdin juuri parahiksi ulkomaan työreissulta mukaan, sillä en
missään nimessä olisi halunnut jäädä paitsi ensimmäisestä tällaisesta
tapahtumasta. Vielä emme päässeet nauttimaan tyttäremme ja hänen kavereidensa
valmistamista esityksistä, vaan illan epistolassa oli vain yhdessä leikkimistä,
muihin tutustumista ja grillaamista. Ilta oli oikein mukava ja makkarakin
hyvää.
Ja loppuun vielä otsikon innoittamana vähän ou-ou-outa…
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti