Keskolasta kotiin käy tie

Edellinen blogikirjoitukseni päättyi osastolle 413, eli ns. keskolaan, siirtymiseen. Poikamme oli minun omin termein ”vain lievästi keskonen”, joten hän ei joutunut keskoskaappiin. Hengitysvaikeuksien takia hänet laitettiin CPAP-naamarihoitoon, eli taas kun käytetään maallikon termistöä, niin hän sai naamalleen tiukasti puristetut happiviikset. Päälakea koristi pään muuhun kokoon suhteutettuna jättiläismäinen katetri. Muutenkin ympärivuorokautinen seuranta oli tarkkaa mm. sykkeen ja väriarvojen osalta. Lisäksi häneltä otettiin verikokeita ja muita testejä, jotta pystyttiin varmistamaan kaiken sujuvan oikeaan suuntaan. Ruokailut hoidettiin nenän kautta suoraan mahaan menneen letkun kautta.

Hoitohenkilökunta oli todella mukavaa ja he ottivat meidät vanhemmat hyvin huomioon. Poikamme sai omahoitajakseen Elinan, jolle haluan lähettää vielä jälkikäteen kiitokset hyvästä hoidosta ja huolenpidosta – kuten tietysti kaikille muillekin hoitajille. Poikamme käyttää edelleen ahkerasti Elinalta keskolasta saamiaan pienen pieniä villasukkia. Keskolassa aikaa viettäessämme mietin moneen kertaan millaista erityistaitoa keskosten hoitaminen lääkäreiltä, hoitajilta ja sairaaloiltakin vaatii. Esimerkiksi keskosten leikkaushoidot on varmaankin rutkasti aikuisten leikkaushoitoja vaativampaa, koska käsiteltävät ihmisen osat ovat mikroskooppisen kokoisia. Keskolasta jäi vain hyviä muistoja meille, mutta se oli meistä hieman outoa, että jotkut hoitajat valittivat useaan otteeseen meille "asiakkaillekin" keskolan huonosta sisäilmasta. Ilmeisesti valitus ei ole ihan aiheetonta, vaikka en itse viikon aikana mitään outoa ilmanlaadussa huomannutkaan. Tässä Turkulaisen kirjoitus asiasta. Toivottavasti tälle asialle tehdään jotain pikaisesti.

Ensimmäisessä huoneessamme oli paljon laitteita ja tietokoneita hoitopisteen ympärillä ja poikamme oli tarkassa valvonnassa ympäri vuorokauden. Huoneessamme oli paikat muistaakseni kuudelle keskoselle, mutta missään vaiheessa se ei ollut aivan täynnä. Meistä oli vähän outoa ja jopa kiusallista, että hyvin voivat keskoset (kuten meidän) olivat samassa huoneessa vaikeammassa tilanteessa olevien kanssa. Kun vauvaa sai silitellä ja pidellä sylissä, niin oli kiusallista hymyillä, nauraa ja olla onnellinen, kun viereisellä hoitopaikalla saattoi vanhemmat itkeä vaikeammassa tilanteessa olevan oman lapsensa seurassa.

Poikamme kehittyessä hän pääsi siirtymään seuraavaan huoneeseen lähemmäs ulko-ovea, jossa laitteita ja tarkkailua oli jo huomattavasti vähemmän. Saimme myös itse osallistua hoitoihin, eli vaipanvaihtoon, punnituksiin, ruokkimisiin ja pesuihin. Ruokailuissa annettiin osa maidosta pullosta, jotta hän oppisi imemään, mutta suurin osa laitettiin nenä-mahaletkun kautta, koska imeminen ei vielä oikein sujunut. Hiljalleen nenä-mahaletkun merkitys väheni ja pullosta meni maitoa yhä enemmän.

Sain todeta, että parissa vuodessa oli pikkuvauvan käsittely unohtunut aika hyvin ja aluksi jännitti taas niin pienen paketin käsittely. Hiljalleen selkärangasta löytyi kuitenkin taas oikeat otteet ja toimintatavat. Meille opetettiin myös uusia käsittelytekniikoita, sillä keskosen kohdalla on kuulemma normaaliakin tärkeämpää että vauvaa aktivoidaan esim. vaipanvaihtojen yhteydessä. Hoitoihin osallistuminen vaati pientä säätöä, sillä vaikka vanhemmat saivat vierailla keskolassa ihan milloin vain, niin kaikkiin hoitoihin ei oikein pystynyt osallistumaan. Niinpä jaoimme vaimon kanssa vähän vuoroja niin että välillä oltiin hoidoissa kahdestaan ja välillä jompikumpi yksin.

Viikon keskolassa vietettyämme saimme hoitajilta ja lääkäreiltä vihreää valoa kotiin pääsemisestä. Meille tarjottiin mahdollisuutta viettää viimeinen yö niin sanotussa perhehuoneessa. Tartuimme tietysti tarjoukseen, eli saimme ”pehmeän laskun” keskosen hoitamisesta kotona ihan keskenämme. Kotiin pääsimme pojan ollessa kahdeksan päivän ikäinen. Nenä-mahaletku oli edelleen paikoillaan ja käytössä. Se voitiin poistaa viikon kotona oleskelun jälkeen keskolassa kontrollissa käydessämme. Nenä-mahaletkun lisäksi kotiin tuomiseksi saatiin mm. keskostippoja, joita pojalle pitää syöttää kerran päivässä. Vaikka keskolasta pois päästiinkin, niin pojalla on kuulemma kahden vuoden ajan ”keskosen leima otsassa”. Tämä tarkoittaa sitä, että joudumme käymään paino- ja pituuskontrolleissa sekä fysioterapeutin hoidoissa.

Poikamme sai heti hyvän käsityksen mihin maahan on syntynyt, sillä kotiutumispäivänä oli aivan hirvittävä lumimyrsky ja pakkanen. Järjestin heti kotiutumispäivänä miespuolisille kavereilleni perinteiden mukaiset varpajaiset. Se ilta oli muistaakseni pilvinen ja kostea. Nuori tulokaskin pääsi morjestamaan isän kavereita, mutta saunaan hän ei vielä jostain syystä tullut. Tässä tuli käsiteltyä erittäin paljon tiivistettynä toisen lapsemme sairaala-aika. Seuraavassa kirjoituksessa ollaankin jo kotimaisemissa ja käsitellään kaksilapsisen perheen arkea.