Päivä jolloin murheet unohtuivat

Pahoittelen jo etukäteen sitä, että tämä kirjoitus menee hyvin pitkälti ”rakas päiväkirjani” osastolle. Vaikka en ole lainkaan uskonnollinen, niin tiedän, että pitkäperjantain pitäisi olla vähän alakuloinen päivä. Minulle tämä juuri vietetty pyhäpäivä ei kuitenkaan ollut lainkaan alakuloinen, vaan millä tahansa mittarilla mitattuna yksi parhaista päivistäni aikoihin. Ihan täydellinen tämäkään päivä ei tietysti ollut, mutta hyvin lähellä täydellisyyttä käytiin. Ja lisättäköön taustainfoksi tähän heti alkuun, että minuun sopii aika hyvin tämän alla olevan kappaleen sanat.

”Symbian pirisi klo7:45”, kuten Tami aloittaisi tämän kirjoituksen. Hyi helvetti, olisin todennut vielä muutamia vuosia sitten vapaapäivänä tuohon aikaan, mutta niin sitä ihminenkin vanhenee. Nyt nautin kellon pirinästä, kun tiesin että edessä olisi hieno päivä. Ensivilkaisu ulos ikkunasta vahvisti käsitystäni. Keli oli mitä mainioin. Tunnelmaa ei latistanut edes se tieto, että heräsin anoppilassa (vitsi). Siirryin portaat alakertaan ja pääsin kutakuinkin välittömästi nauttimaan anopin maittavista leivistä ja parista kupista lämmintä kahvia. Tämän jälkeen lirutin vielä termariini 0,75 l kahvia ja olin valmis päivän koitoksiin.

En halua kutsua ketään parhaaksi kaverikseni, mutta jos minulla sellainen ”salakerho” olisi, niin tämä minut vähän kasin jälkeen noutanut kaveri kyllä kuuluisi siihen ryhmään. Otimme suunnaksi Harvaluodon reput täynnä pilkkejä ja surviaisen toukkia. Keli oli mitä parhain ja saimme mukiin menevän saaliin noin neljän tunnin reissultamme. 



Kalareissun jälkeen oli suuntana perheen parissa  vietetyn pienen huoltohetken jälkeen ylitse kaiken rakastamani urheilulajin naisten 1. finaali. Minulla on kunnia toimia radio Auran Aaltojen kommentaattorina kaikissa naisten finaalilähetyksissä (kuuntele lähetyksiä tästä), joten pitkäperjantain illasta muodostui sekä ammatillisesti että harrastuksellisesti mielenkiintoinen. Lentisreissun jälkeen palasin anoppilaan, jossa esikoiseni lähes itkien tiedusteli milloin isin ja Pekan (nimeä ei muutettu) kalastamia kaloja saisi syödä.

Mitäpä muuta siinä sitten mies tekemään, kuin pihalle grilliä sytyttämään ja päivällä kalastettuja ja maustettuja affenia paistamaan. Päivän suurin huippuhetki oli se, kun sekä oma esikoinen, vaimo että appiukko (ja anoppikin vähän, vaikka se ei sitä haluakaan tunnustaa) ahmii kitaansa minun omin käsin PYYDYSTÄMIÄ JA MAUSTAMIA kaloja. Mies on luolamies vaikka voissa paistaisi! Olin jo aivan vapaapäivän (yrittäjälle hyvin harvinainen luonnonilmiö) hekuman kukkuloilla, kunnes tyttäreni räjäytti potin. Minulle olisi riittänyt se, että hän syö into piukassa minun pyydystämiä ja valmistamiani kaloja, mutta tippa oli tulla linssiin siinä vaiheessa, kun hän alkoi itkeä kalojen loputtua.

Tästä liikutuksesta toivuttuani oli pakko ottaa vähän omaa aikaa ja nauttia anoppilan ”saunaosastosta”. Yksinäinen saunahetki on nykyisin harvinaisuutta, mutta välillä mukavaa vaihtelua. Siihen kun lisää vielä päälle pari olutta, niin avot! Jotta olen ”olen suomalainen” biisin otsikon mittainen mies, niin saunareissuun piti tietysti sisällyttää pari hangessa käyntiä. Yksinäinen saunasessio kruunattiin tosiaan muutamalla oluella ja saunan jälkeisellä konjakilla, joten mikä voisi olla sen parempaa?

Niin siirappista kun tämä pitkäperjantain raportti on ollutkin, niin tarkkaavaisimmat muistavat minun kirjoittaneen alussa, että tämä oli lähes täydellinen päivä. No miksi se ei sitten ollut aivan sitä täydellisyyttä, vaikka sitä tässä olen kehunutkin? No, syy on tietysti se, että poikani on vielä niin pieni, että päivä ei pitänyt sisällään lainkaan palloilua hänen kanssaan. Tästä on hyvä jatkaa pääsiäisen viettoa perheen parissa. Kolme vapaapäivää ja paljon hyviä hetkiä on vielä edessä...

HÄHÄÄ! Siitäs saitte!

Jos pääsimme ensimmäisen lapsen kohdalla erittäin vähillä itkuilla ja muutenkin ”liian helpolla”, niin toinen tapaus onkin ollut vähän vaativampi. Mistään koliikkiin verrattavasta tapauksesta ei sentään ole kyse, mutta aika iso osa valveillaoloajasta kuluu kyllä itkien, etenkin iltaisin. Tyytyväisyyttä aiheuttaa useimmiten jommankumman vanhemman syli tai sitteri, mutta sekin vain silloin kun se pysyy liikkeessä.

Vauvan tyytymättömyys on herättänyt minun yrittäjäluonteessani myös Pelle Pelottoman piirteitä ja olen suunnitellut ”keinosylityynyä” vauvoille. Miten kätevä tuote olisikaan, jos siinä olisi mm. seuraavat ominaisuudet:
- Materiaali olisi tyynyn tapainen, mutta ”jähmeämpi”, eli sen voisi muokata haluamaansa asentoon niin että se pysyisi siinä mallissa mihin se taivutellaan. Perusasennossaan se muodostaisi kainalon kaltaisen paikan vauvalle.
- Tyynyn lämpötila olisi säädettävissä juuri halutuksi.
- Tyynyn sisällä olisi laitteisto, jolla saisi aikaiseksi sydämenlyönnin kaltaisen sykkeen, jonka tahti olisi tietysti säädettävissä lämpötilan tapaan.
- Tyynyyn kuuluisi myös nauhuri, johon voisi nauhoittaa vanhempien hyräilyä tai puhetta. Nauhurin saisi pyörimään päättymättömästi luuppina.

Ehkä tuolle tyynylle ei kuitenkaan olisi sen tuotantokustannuksiin nähden kovinkaan suurta markkinarakoa olemassa, joten päätin luopua sen kehittelystä. Jos joku Pelle Peloton kuitenkin lukee tätä blogikirjoitustani, niin Samppa Linnaa lainatakseni: ”saa käyttää, mutta ei oo pakko”.

Koska poika rauhoittuu iltaisin vain heiluvaan sitteriin tai syliin, niin päätimme kokeilla ”keinuvaa sitteriä”, jotta illat eivät olisi ihan täyttä huutamista. Vaimo bongasi OZ Babysta keinuvan sitterin (lisää tuotetietoja), joka käytiin uteliaina sen toimivuudesta hakemassa. Lystistä jouduttiin pulittamaan 129 e, mutta haluisimme maksaa sen, ja testata jos tuote toisi apua iltaelämän rauhoittamiseen. Lyhyen käytön jälkeen täytyy todeta että tuo toimii kyllä useimmiten aika hyvin. Siinä on neljä eri keinumisnopeutta ja myös istuinosan saa värisemään. Muutama huono puolikin siitä on löytynyt, sillä keinun nopeus muuttuu kun meidän digiboksin kaukosäätimestä vaihtaa kanavaa. Ja aina silloin sun tällöin joku sitterin kuudesta äänestä pyörähtää käyntiin ihan itsestään. Esimerkiksi yöllä kun alkaa yht’äkkiä kuulua sydämentykytystä, meriääniä, kehtolaulua, tms., niin sitä pääsee aika nopeasti sängystä ylös. Mutta pikkuvioista huolimatta suosittelen kyllä muitakin kokeilemaan vastaavaa tuotetta, jos jatkuvien iltaitkujen ainoa rauhoituspaikka on jommankumman syli.

Tällaista tällä kertaa päällimmäisenä mielesä. Ensi kerralla taas jotain muuta. Esikoinen on jo niin vauhdikkaassa iässä, että hänestä voisi kirjoittaa romaanin viikossa, mutta koitetaan hänenkin seuraamisesta tänne aina välillä jotain high lighteja poimia. Keskosella on peruskehityksen ohella tulossa ainakin parin viikon päästä keskoisuuteen liittyvä fyssarikäynti, josta voisin taas jotain naputella tännekin.

Keskolasta kotiin käy tie

Edellinen blogikirjoitukseni päättyi osastolle 413, eli ns. keskolaan, siirtymiseen. Poikamme oli minun omin termein ”vain lievästi keskonen”, joten hän ei joutunut keskoskaappiin. Hengitysvaikeuksien takia hänet laitettiin CPAP-naamarihoitoon, eli taas kun käytetään maallikon termistöä, niin hän sai naamalleen tiukasti puristetut happiviikset. Päälakea koristi pään muuhun kokoon suhteutettuna jättiläismäinen katetri. Muutenkin ympärivuorokautinen seuranta oli tarkkaa mm. sykkeen ja väriarvojen osalta. Lisäksi häneltä otettiin verikokeita ja muita testejä, jotta pystyttiin varmistamaan kaiken sujuvan oikeaan suuntaan. Ruokailut hoidettiin nenän kautta suoraan mahaan menneen letkun kautta.

Hoitohenkilökunta oli todella mukavaa ja he ottivat meidät vanhemmat hyvin huomioon. Poikamme sai omahoitajakseen Elinan, jolle haluan lähettää vielä jälkikäteen kiitokset hyvästä hoidosta ja huolenpidosta – kuten tietysti kaikille muillekin hoitajille. Poikamme käyttää edelleen ahkerasti Elinalta keskolasta saamiaan pienen pieniä villasukkia. Keskolassa aikaa viettäessämme mietin moneen kertaan millaista erityistaitoa keskosten hoitaminen lääkäreiltä, hoitajilta ja sairaaloiltakin vaatii. Esimerkiksi keskosten leikkaushoidot on varmaankin rutkasti aikuisten leikkaushoitoja vaativampaa, koska käsiteltävät ihmisen osat ovat mikroskooppisen kokoisia. Keskolasta jäi vain hyviä muistoja meille, mutta se oli meistä hieman outoa, että jotkut hoitajat valittivat useaan otteeseen meille "asiakkaillekin" keskolan huonosta sisäilmasta. Ilmeisesti valitus ei ole ihan aiheetonta, vaikka en itse viikon aikana mitään outoa ilmanlaadussa huomannutkaan. Tässä Turkulaisen kirjoitus asiasta. Toivottavasti tälle asialle tehdään jotain pikaisesti.

Ensimmäisessä huoneessamme oli paljon laitteita ja tietokoneita hoitopisteen ympärillä ja poikamme oli tarkassa valvonnassa ympäri vuorokauden. Huoneessamme oli paikat muistaakseni kuudelle keskoselle, mutta missään vaiheessa se ei ollut aivan täynnä. Meistä oli vähän outoa ja jopa kiusallista, että hyvin voivat keskoset (kuten meidän) olivat samassa huoneessa vaikeammassa tilanteessa olevien kanssa. Kun vauvaa sai silitellä ja pidellä sylissä, niin oli kiusallista hymyillä, nauraa ja olla onnellinen, kun viereisellä hoitopaikalla saattoi vanhemmat itkeä vaikeammassa tilanteessa olevan oman lapsensa seurassa.

Poikamme kehittyessä hän pääsi siirtymään seuraavaan huoneeseen lähemmäs ulko-ovea, jossa laitteita ja tarkkailua oli jo huomattavasti vähemmän. Saimme myös itse osallistua hoitoihin, eli vaipanvaihtoon, punnituksiin, ruokkimisiin ja pesuihin. Ruokailuissa annettiin osa maidosta pullosta, jotta hän oppisi imemään, mutta suurin osa laitettiin nenä-mahaletkun kautta, koska imeminen ei vielä oikein sujunut. Hiljalleen nenä-mahaletkun merkitys väheni ja pullosta meni maitoa yhä enemmän.

Sain todeta, että parissa vuodessa oli pikkuvauvan käsittely unohtunut aika hyvin ja aluksi jännitti taas niin pienen paketin käsittely. Hiljalleen selkärangasta löytyi kuitenkin taas oikeat otteet ja toimintatavat. Meille opetettiin myös uusia käsittelytekniikoita, sillä keskosen kohdalla on kuulemma normaaliakin tärkeämpää että vauvaa aktivoidaan esim. vaipanvaihtojen yhteydessä. Hoitoihin osallistuminen vaati pientä säätöä, sillä vaikka vanhemmat saivat vierailla keskolassa ihan milloin vain, niin kaikkiin hoitoihin ei oikein pystynyt osallistumaan. Niinpä jaoimme vaimon kanssa vähän vuoroja niin että välillä oltiin hoidoissa kahdestaan ja välillä jompikumpi yksin.

Viikon keskolassa vietettyämme saimme hoitajilta ja lääkäreiltä vihreää valoa kotiin pääsemisestä. Meille tarjottiin mahdollisuutta viettää viimeinen yö niin sanotussa perhehuoneessa. Tartuimme tietysti tarjoukseen, eli saimme ”pehmeän laskun” keskosen hoitamisesta kotona ihan keskenämme. Kotiin pääsimme pojan ollessa kahdeksan päivän ikäinen. Nenä-mahaletku oli edelleen paikoillaan ja käytössä. Se voitiin poistaa viikon kotona oleskelun jälkeen keskolassa kontrollissa käydessämme. Nenä-mahaletkun lisäksi kotiin tuomiseksi saatiin mm. keskostippoja, joita pojalle pitää syöttää kerran päivässä. Vaikka keskolasta pois päästiinkin, niin pojalla on kuulemma kahden vuoden ajan ”keskosen leima otsassa”. Tämä tarkoittaa sitä, että joudumme käymään paino- ja pituuskontrolleissa sekä fysioterapeutin hoidoissa.

Poikamme sai heti hyvän käsityksen mihin maahan on syntynyt, sillä kotiutumispäivänä oli aivan hirvittävä lumimyrsky ja pakkanen. Järjestin heti kotiutumispäivänä miespuolisille kavereilleni perinteiden mukaiset varpajaiset. Se ilta oli muistaakseni pilvinen ja kostea. Nuori tulokaskin pääsi morjestamaan isän kavereita, mutta saunaan hän ei vielä jostain syystä tullut. Tässä tuli käsiteltyä erittäin paljon tiivistettynä toisen lapsemme sairaala-aika. Seuraavassa kirjoituksessa ollaankin jo kotimaisemissa ja käsitellään kaksilapsisen perheen arkea.