Ou-ou-ou she’s a lady – jep, nainen hän on

Vietimme vaalisunnuntaita harvinaisella tavalla, sillä kansalaisvelvollisuuden lisäksi meillä ei ollut mitään tekemistä, vaan oli aikaa leikkiä ja pelata rauhassa, katsoa leffaa, löhötä sohvalla ja jopa naputella uutta tekstiä tänne blogiin. Ajattelin tällä kertaa avautua rohkeasti päivähoidosta ja naisellisuudesta - korvapuustin uhasta huolimatta. Enkä tarkoita nyt sitä maistuvaa lämmintä leivonnaista.

Meidän perheessä ei ole harjoitettu nykyisin jonkun verran suosiota kasvattanutta sukupuolineutraalia tai sukupuolisensitiivistä kasvatusmallia, mutta ei myöskään tietoisesti tyrkytetty mitään ”perinteistä” naisen mallia tyttärellemme. Tästä huolimatta hän on kyllä aivan selvästi poiminut jo jostain itselleen paljon perinteisiä naisellisia piirteitä.

Meikkaamishalut, hoivavietti, yms. ovat nykyisin vain laihoja todisteita naisellisuudesta, joten niitä en laske tässä yhteydessä mukaan, vaan ylivoimaisesti selvin naisellisuuden merkki on jatkuvat mielialan ja mielipiteen äkilliset vaihtumiset.

”Mä haluun musiikki, eiku emmä haluu musiikkii - emmä haluu täällä olla, mä haluun täällä olla - mä haluun isin pyyhkimään, eiku mä haluun äitin pyyhkimään - jne, jne, jne.”

Eipä nyt kuitenkaan jatketa tuosta aiheesta sen enempää, jotta ei tule vaimolta, tai Feministiliitolta, napakkaa palautetta korvalehteen. Olen välillä valitellut päiväkotimme tarkkaavaisuutta ilmoitettujen hoitoaikojen seuraamisessa, mutta pikkuhiljaa olemme (tai ennemminkin ehkä minä olen) saaneet itse kiinni rytmistä. Vaikka minä olen tottunut elämäni rytmittämiseen päivittäisten harjoitusten tiimoilta jo lähes parin vuosikymmenen ajan, niin jostain syystä alkuillan noutoaikojen rytmityksen kanssa oli aluksi aika paljon vaikeuksia. Mutta pikkuhiljaa homma on tosiaan lähtenyt rullaamaan kivuttomasti. Perinteistä kasista neljään tai jotain muuta säännöllistä työaikaa tekevien mielestä tämä saattaa kuulostaa oudolta, mutta kun oma työni ei ole millään tavalla työajan osalta säännöllinen, niin se aiheuttaa aina välillä vähän haasteita. Oppimista ikä kaikki!

En ole vielä ”päässyt” edustamaan tytärtäni mihinkään vanhempainiltaan. Tyttäremme päiväkodissa on ollut vasta yksi vanhempainilta, mutta minä olin silloin työreissulla ulkomailla ja vaimoni oli töissä, joten meillä molemmilla on vielä vanhempainiltadebyytti tekemättä. Jotenkin minulla on sellainen tunne, että kun ensimmäinen vanhempainilta tulee kohdalleni, niin tunnen olevani taas muutaman ylimääräisen vuoden vanhempi.

Vanhempainillan sijasta pääsimme keväällä sentään vierailemaan illalla koko perheen voimin päiväkodilla, kun siellä järjestettiin ”kevätjuhla”. Ehdin juuri parahiksi ulkomaan työreissulta mukaan, sillä en missään nimessä olisi halunnut jäädä paitsi ensimmäisestä tällaisesta tapahtumasta. Vielä emme päässeet nauttimaan tyttäremme ja hänen kavereidensa valmistamista esityksistä, vaan illan epistolassa oli vain yhdessä leikkimistä, muihin tutustumista ja grillaamista. Ilta oli oikein mukava ja makkarakin hyvää.

Ja loppuun vielä otsikon innoittamana vähän ou-ou-outa…

Laiska, tyhmä ja saamaton

Hyi hyi minua, on mennyt aivan liian kauan aikaa edellisestä Rookie-Isin kirjoituksesta. Selityksiä voisi keksiä loputtoman listan – on ollut töissä ja kotona kiirettä, syksy on ollut pimeä, Pohjois-Korean vallanvaihto järkytti minut, Telluksen kiertoradan stabiilisuus on ahdistanut minua, blaa-blaa-blaa-blaaaaa... Onneksi tällä blogilla on ilmeisesti kuitenkin jokunen vannoutunut lukija, sillä kesken työpäivän meiliini tupsahti viesti Anonyymiltä: ” Toivottavasti teidän perheenlisäys saa sinut kirjoittelemaan taas vähän tiiviimpään tahtiin. :)”

Viestistä motivoituneena kaivoinkin tänään kirjoituskoneeni ullakon komerostamme esiin ja pysähdyin taas hetkeksi ajattelemaan näppäimistön kautta. Jonkun aika valkoista paperia tuijotettuani tajusin, että enhän minä edes muista mitä olen viimeksi kirjoitellut, joten edessä oli Rookie-Isi -blogin preppauskurssi.

Jos nyt aloitetaan lyhyesti siitä, että missä nyt mennään, niin tyttäremme on ehtinyt jo 2,5 vuoden ikään ja hänestä on tullut todella terävä ja mukava neiti ja toinen vauvamme on elänyt vatsan sisäpuolista elämää jo 30 viikon ajan. On omituista miten jo vähän yli kaksivuotiaana tyttären kanssa pystyi käymään järkeviä keskusteluja. Tässä on joutunut ihan oikeasti hokemaan vanhaa kulunutta fraasia ”mihin se meidän vauva on mennyt?”. Olen täysin vakuuttunut, että tyttären yksi suuri tekijä nopean kehityksen takana on päiväkotiin meneminen. Siellä kun seuraa päivittäin isompien touhuja ja puhetta, niin omatkin taidot kehittyy huimaa vauhtia. No, onneksi haikaroilta on tilattu jo uusi vauva, niin pääsemme taas uudestaan vaihtamaan vaippoja, heräämään öisin ja toteuttamaan muita pikkuvauvan vanhemman perusoikeuksia, jotka ovat meidän nykyisessä arjessa päässeet jo unholaan.

Raskausaika on mennyt hyvin – minun osaltani. Vaimolla on sen sijaa ollut pientä ja vähän isompaakin vaivaa huomattavasti enemmän kuin ehkä liiankin helposti menneen ensimmäisen raskauden aikana. Suurin vaiva on ollut jalkojen särkeminen, mutta onneksi meidän emännässä on vähän sellaista ”seppo rätymäistä” suomalaista sisua. Tyttäremme odottaa perheenlisäystä todella innokkaana. Jostain luonnon muovaamista luonteenpiirteistä näyttää tulevan kova hoivavietti jo nuorellakin iällä. Olemme pohtineet laantuukohan se into vähän tuosta, kun hän huomaa ensin että vauva ei tulekaan serkkutytön tapaan vain käymään, vaan pysyvästi jakamaan huomiota hänen kanssaan. Ja kun aikaa rientää vähän eteenpäin, niin hän tunkeekin jo lastenhuonetta jakamaan. Ja ah, sitten odottaakin jo teinivuodet ja kunnon tappelut. Onneksi niihin on aikaa vielä sen verran, että minulla on toiveita kuulon heikkenemisestä iän myötä.

Isänä minulla on toisen 9 kk odotusperiodin aikana ollut aikalailla samat ajatukset ja kysymykset mielessä kuin ensimmäisenkin kohdalla. Taas jännittää miten se arki lähtee sitten kahden lapsen kanssa pyörimään. Ainoa muuttunut ennakko-odotus on se, että nyt on jonkunlainen tieto ja luotto omista lapsenhoitokyvyistä. Myös itse synnytys jännittää oikeastaan ihan yhtä paljon kuin ensimmäinenkin. Meneekö kaikki hyvin? Kumpi sieltä tulee? Ehditäänkö tällä kertaa sairaalaan vähän paremmalla aikataululla? Jos et tiedä mitä viimeinen kysymys viittaa, niin lueppa blogikirjoitukseni ensimmäisestä synnytyksestämme.

Tässä vähän päivitystä Rookie-Isin pääkopan sisäisiin myllerryksiin. Olipa taas terapeuttista istua alas hetkeksi miettimään asioita. Lupaan aktiivisille lukijoilleni ainakin yrittäväni parantaa tapani ja kirjoittaa blogia taas vähän aktiivisempaan tahtiin. Tuossa loppuun vielä biisi, jolla rankaisen itseäni huonosta blogin päivitystahdistani - toki kertosäkeen persoonapronominia pitää vähän vaihtaa. Näihin kuviin, näihin tunnelmiin – arrivederci!