Otsikointi tehtiin tällä kertaa ”todella nokkelasti” kreolin kielellä sen vuoksi, että tämä on tällä kertaa kirjoitettu Maurituksella, jossa kreoli on virallinen kieli. Olemme lomailleet täällä nyt viiden päivän ajan. Matkailu ja lomailu on muutenkin mielenkiintoista ja jännittävää puuhaa, mutta pakko myöntää että 11 kuukauden ikäinen tytär matkaseurana (vaimon lisäksi) lisää kyllä jännitystä monissa tilanteissa. Ja ei pelkästään jännitystä, mutta vaatiihan hän myös hieman erilaista matkaohjelman suunnittelua.
Ennakolta jännittelin täällä blogissakin vähän miten lähes 17 tunnin (per suunta) matkat tulisivat sujumaan. Puolet siitä on nyt takana ja täytyy todeta että loistavasti meni. Ensin matkustimme Turusta Helsinki-Vantaalle bussilla. Bussimatka meni pääosin rauhallisesti, mutta loppua kohden rupesi huumorintaju loppumaan ja pientä kiukuttelua oli havaittavissa. Se lisäsi vanhempien jännitystä lentoja ajatellen, sillä olihan tuo bussimatka entuudestaan tytölle tutuin ja oletettavasti myös helpoin. Lento Helsingistä Milanoon kesti vähän vajaa kolme tuntia. Siitä yli puolet kului äidin ja isän sylissä nukkuen. Nousu ja lasku sujuivat täysin ongelmitta ja unessa tytär oli jo lähes heti koneen renkaiden irrottua kiitoradasta. Hereillä oltu osa matkasta kului minun sylissä istuen ja vieressä istuneiden (kovasta krapulasta kärsineiden) italialais- ja kroatialaismiehen kanssa pelleillen.
Toinen ja pidempi lento yli yön Milanosta Mauritiukselle alkoi loistavissa merkeissä, kun havaitsimme lentoyhtiön varanneen meille paikat ensimmäisestä penkkirivistä, vaikka emme huomanneet sitä ennakkoon pyytääkään. Vanhemmille paikka tiesi isoa jalkatilaa (ollaanhan me tosi pitkiäkin) ja tyttärelle seinään kiinnitettävää koria nukkumista varten. Tyttö nukkui koneessa paremmin kuin kotona viime aikoina, heräten vain kolme kertaa yöllä ottamaan huikan maitoa. Vaimolle sen sijaan hyvän nukkuma-asennon löytäminen oli vaikeaa ja hän nukkui vain pieniä hetkiä yöstä. Minäkin heräilin toki vähän väliä, mutta melko hyvät yöunet tuli istuma-asennossa otettua. Paluumatkalle täytyykin pyytää josko Air Mauritius keksisi vaimollekin jonkun nukkumakopan.
Kirjoittelen seuraavassa kirjoituksessani enemmän lomailusta, mutta raapaistaan aihetta nyt jo vähän tässäkin tekstissä. Lämpötila on ollut sopiva, noin 25-30 Celsius-astetta. Tyttärelle tämä on ollut oikein sopiva ja erityisen mukavaa on ollut vaatetuksen vähäinen tarve verrattuna edelliseen kahdeksaan kuukauteen. Paikallinen nurmikko on sen verran karkeaa että siinä tyttäremme ei ole edennyt vielä senttiäkään, vaan hän jähmettyy paikalleen poisnostoa odottamaan heti kun nurtsille joutuu. Rantahiekka aiheutti alussa vähän samanlaisia ongelmia, mutta siihen on jo totuttu sen verran, että hiekkakakkuja tuli syötyä vanhempien huomaamatta jo muutama siivu. Veteen meneminen tuotti aluksi vähän itkua, kun sitä vauvauintia ei tullut talvella harrastettua, mutta kastautumisongelmat hävisivät noin kymmenessä minuutissa. Nyt päivittäistä treenimäärää nostetaan tasaiseen tahtiin. Jos oikein alkaa tyttö altaassa viihtyä, niin määrää voidaan kasvattaa tasaisesti vuoteen 2028 asti, jolloin käydään kesäolympialaiset jossain. Vaaleasta ihosta huolimatta rusketusta ja palamista tyttäremme ei ole vielä ”päässyt” kokemaan. Siitä on pitänyt huolen ahkerasti iholle levitettävä aurinkorasva (suojakerroin 50).
Tyttärestämme on tullut jo ensimmäisten päivien aikana koko hotellihenkilöstön (jota on muuten käsittämättömän iso määrä, vaikka hotelli on suht pieni) lellikki. Sekä naiset että miehet menevät aina ihan sekaisin kun me työnnämme hänet rattaissaan hotellin aulaan, ravintolaan tai oikeastaan ihan minne vaan. Henkilökunta haluaa aina napata hänet syliin tai muuten vain ohi kulkiessaan vilkutella tai kutitella. Vaalean ihon ja sinisten silmien lisäksi täytyy persoonallisuudessakin olla jotain mauritiuslaisiin vetoavaa, sillä täällä on paljon muitakin lapsia, mutta kukaan heistä ei saa vastaavaa huomiota kuin meidän tenava.
Muista hotellivieraista mainittakoon erikseen ranskalaisperhe, jossa on isän ja äidin lisäksi kolme tytärtä ja yksi poika. En tiedä onko siellä kokeiltu vapaata kasvatusta vai mikä niitä lapsia riivaa, mutta enpä muista koskaan tavanneeni yhtä kamalaa perhettä kuin se. Rumasti sanottu, mutta näin on. Lapset eivät tottele mitään mitä heille sanotaan ja komennetaan. Ja tietystikään sanomassa ei juuri koskaan ole kumpikaan vanhemmista, vaan hotellin henkilökunta. No, välillä se isä yrittää jotain sanoa, mutta äiti ei ole kertaakaan sanonut mitään, vaikka lapset tekevät vaikka mitä. Useimmiten hän keskittyy vain videokuvaamaan kauhukakaroitaan. Eilen esimerkiksi illallisella perheen poika kiipesi kolmesti viiden minuutin sisään bändin esiintymislavalle soittimia ja vahvareita vääntelemään sekä takahuoneeseen salaa hiipimään ja kumpikaan vanhemmista ei sanonut mitään. Tulisikohan kova härdelli ja selkkaus jos käyn vähän opettamassa käytöstapoja niille tenaville? Jos vanhemmat tulisivat puuttumaan toimiini, niin ainahan voisin sanoa että olen saanut vapaan kasvatuksen ja voin tehdä sen vuoksi mitä tahdon. Valitettavasti huomaamme joka ilta illalliselle mennessämme, että olemme taas joutuneet heidän lähelleen istumaan, vaikka vielä hississä ravintolaan mennessämme muistuttelemme toisillemme että istumapaikat tulee valita huolella. Me muistamme joka ilta rukouksessamme toivoa että tämän Kiljusen herrasväen loma loppuisi jo seuraavana aamuna.
Paikalliset eivät muuten juurikaan tunnu tuntevan Suomea. Olemme hotellin ainoat suomalaisasiakkaat, mutta joskus täällä kyllä on suomalaisiakin käynyt, sillä menin eilen hotellin personal trainerien kanssa rannalle palloa pompottelemaan ja kun toinen heistä kuuli että olen Suomesta, niin hän täräytti heti hyvin sinivalkoisen tervehdyksen ”Perkele!”. Toinen tähän asti esiin tullut Suomesta tunnettu asia on ollut tyttäremme Muumi-pehmoeläin. No, tuskin he tiesivät Muumin kotimaata, mutta tiesivätpähän nimen ainakin heti.
Orewar!
