Välikelit ja sanakinailua

En ole koskaan juurikaan pitänyt näistä välivuodenajoista. Tai onhan ne muuten ihan kauniita ja mukavia, mutta räntäkelit ovat todella syvältä. Nyt kun menopelinä on useasti omien kenkien lisäksi yhdet lastenrattaat, niin räntä- ja loskakelit ovat entistä ikävämpiä. Kävelin vähän aikaa sitten kotoa Kupittaalle nukkuvan tyttären kanssa katsomaan jalkapallon Liiga Cupin paikallisderbyä Tepsin ja Interin välillä. Päätin oikaista kesäkelien tapaan Kupittaan puiston läpi, mutta pehmeässä loskalumessa se oli todella väärä ratkaisu. Jos siis kävelette yksin loskassa ja manaatte kohtaloanne, niin voitte lämmittää mieltänne sillä että joillain muilla on vielä kurjempaa näillä keleillä.

Meillä on parin viime viikon aikana ”kinattu” siitä osaako tyttäremme jo sanoa äiti, tai jotain sinnepäin. Ensimmäinen sinnepäin mennyt mongerrus tuli suusta noin 9 kk iässä. Alkuun minä olin vahvasti sitä mieltä että suusta tuli vain satunaista muminaa, mutta pakko myöntää että kyllä sieltä on tainnut jo hyväntovin tulla äitiä. Itse olisin tietysti halunnut ensimmäisen sanan olevan isi, mutta ehkäpä tuo äiti on kuitenkin se ainoa oikea ensimmäinen sana.

Harmittavaista on tällä hetkellä se, että tyttären mielestä hänellä tuntuu olevan kaksi äitiä. En tiedä johtuuko se minun feminiinisestä olemuksestani vai mistä, mutta myös minua osoitetaan sormella ja huudetaan ”ääättääää”. Hienoa oli myös eilen lentopallopelissä kuulla kun katsomosta oma vauva huutelee isäänsä äidiksi. Ehkä se oli oikeutettu kannanotto minun eilistä peliesitystä kohtaan.

Meidän tyttäreltä ei konttaaminen suju vieläkään, vaan maisemat vaihtuvat ryömien. Tukea apuna käyttäen pystyyn hän on noussut jo muutaman kerran ja samoiten konttausasentoon hän tykkää nousta, mutta liikkeellelähtö ei onnistu. Siitä yrityksestä tulee mieleen Kolumbiasta viime talvena Suomeen ensimmäisen kerran tulleen tuttavamme kommentti ensimmäisen hiihtokokeilun jälkeen (joka tapahtui muuten ala-astelaisten opetuksessa): ”kaikkein vaikeinta on liikuttaa käsiä ja jalkoja samaan aikaan”.

Loppukevennykseksi täytyy linkittää tähän vielä hauska nettikeskustelu siitä minkä ikäisenä lapsen kasvot voi kääntää. Monien muiden kyselyyn vastanneiden tapaan täytyy todeta että meidän lapsi oli onneksi kasvot menosuuntaan jo synnytyslaitoksella.

Tilannekatsaus - 9,5 kk

Aika on ollut vähän kortilla, joten tekstejä ei ole vähään aikaan ilmestynyt. Perhe, työt ja harrastukset ovat vieneet paljon aikaa ja kaikki "ylimäääräinen" aika on tullut käytettyä tyttären kanssa, joten tämän blogin päivittäminen on jäänyt tekemättä. Lisäksi olen ollut masentunut kun vieläkään ei ole löytynyt mainostajia joilta saisi rahaa tästä kirjoittelusta. ;)

Edellisen kirjoituksen jälkeen on tapahtunut paljon kehitystä, joten käytän tämänkertaisen kirjoituksen tilantsekkauksen tekemiseen. Tsekkaushan on hyvä tehdä nyt, kun tyttäremme on ollut jo vähän pidempään ulkomaailmassa kuin mahassa. Jatkossa pyrin taas säännöllisempään kirjoitteluun ja käsittelemään myös yleismaailmallisempia asioita lapsiperheen arjesta.

Tyttäremme ilmevalikoima on monipuolistunut entisestään. Nyt mm. naisille tuikitarpeellinen nenän nyrpistäminen on melko suosittu harrastus. Samoiten suu ammollaan hämmästelevä ”H.Moilanen” ilme on hauskaa virittää naamalle.

Konttaaminen ei suju edelleenkään, vaan maisemat vaihtuvat yhä ryömien. Siihen touhuun on tullut merkittävästi lisää vauhtia. Välillä vauhti on riittänyt esim. kissamme ruokapurkeille asti vanhempien sitä huomaamatta. Maassa makoilleessaan tyttäremme punnertelee itseään jo karhukäyntiasentoon ja muutamaan kertaan on tukea apuna käyttäen noustu seisomaan, mutta konttaaminen ja seisominen antavat vielä odottaa itseään.

Myös käsien käytössä on tapahtunut huimaa edistystä. Tuttipullosta juominen sujuu tietenkin jo helposti ilman vanhempien apua. Samoiten vilkuttaminen luonnistuu jo helposti, vaikkakin välillä vilkuttaminen osuu täysin vääriin ajankohtiin, kuten vieraille heidän juuri tultua meille. Urheilutapahtumista vaikutteita saanut tyttömme osaa tämän lisäksi myös taputtaa ja heittää ”yläfemmoja”.

Yöt ovat yksi lapsiperheiden yleisimmistä puheenaiheista, joten kerrataanpa niitäkin vähän vielä. Meillä muuttui joku aika sitten yöt merkittävästi levottomammiksi, jolloin vaimoni oivalluksesta päätimme kokeilla pinnasängyn siirtämistä pois meidän makuuhuoneesta. Tämä on kuulemma joillain auttanut nukkumiseen. Näin kävi myös meillä. Välittömästi kun vauva siirtyi pois meidän makuuhuoneesta, alkoi yöt sujua rauhallisemmin. Tällä hetkellä normaali yö sujuu paria ruokailuherätystä lukuunottamatta rauhallisesti.

Tässä tämä tilannepäivitys. Jatkossa lupaan palkita uskollisia lukijoitani (jos sellaisia on) säännöllisemmällä tekstintuotannolla. Loppuun pitää vielä esittää syvä osanottoni vaimoni ja tyttäreni ystävälle, jonka perhettä kohtasi valtava suru kuluneella viikolla. Mitään on turha koittaa sanoa, kun kuitenkaan ei voi millään ottaa osaa ja ymmärtää riittävästi. Voimia ja jaksamista; Laura Närhi - Mä annan sut pois