Blogini on nimittäin jo hyvän aikaa sitten tullut siihen
pisteeseen, että sen kirjoittaminen pitäisi varmaan lopettaa. En nimittäin ole
enää rookie- ja yksinkertainen isi. Meidän perheen toinen lapsonen päätti
saapua elämäämme riemastuttamaan kuukausi ja viisi päivää ennen ennakoitua. Esikoistyttäremme
sai 22.11.2012 klo 7:58 seurakseen pikkuveljen. En kuitenkaan aio lopettaa tätä
blogia, vaan tulen jatkossakin kirjoittelemaan lapsiperheen iloista ja
ongelmista niin kuin ne meillä koetaan.
Jos esikoisen syntymä oli erikoinen ja nopea, niin ihan
normaalisti ei mennyt tämä toinenkaan. Olimme juuri pari päivää aikaisemmin
naureskelleet vaimon kanssa, että mitään sen kummallisempia valmisteluita ei
ole vielä tehty toisen lapsen saapumista varten – ”olihan siihen hyvin aikaa”. Pieniä
ongelmia oli raskauden aikana ollut, mutta ei mitään vakavaa tai hälyttävää.
Menin keskiviikon ja torstain välisenä yönä sänkyyn noin klo 2.30 aikoihin (jos jollekin ei ole tullut selväksi, niin olen aika yökyöpeli). Tottahan toki unta odotellessa piti vielä vähän lukea, joten en ollut ehtinyt saada unen päästä vielä kiinni, kun vaimo noin klo 3.00 ilmoitti että nyt on kyllä tosi outo olo ja tuntuu että pitäisi ehkä lähteä ”käymään” TYKSissä. No, sitä vähän aikaa arvottiin että lähteäkkö vaiko ei, kunnes tuntemukset menivät sellaisiksi että otimme puhelun synnytyslaitokselle ja sieltä kehotettiin tulemaan näytille. Eli ei muuta kun luuria käteen ja pohtimaan kuka lähisukulaisista saa kunnian herätä keskellä yötä lastenvahdiksi vanhemmalle lapsellemme. Vähän puoli neljän jälkeen olimme jo suoriutuneet Naantalista TYKSiin, jonne vaimo jäi ”tsekattavaksi”. Minä ajoin esikoisemme Piikkiöön hoitoon ja pääsin takaisin TYKSiin klo 4.00. Kiirehtiessäni tajusin sentään tarkistaa minne autoni jätin ja havaitsin että pysäköinti oli maksutonta klo 8:00 asti.
Sisälle päästyäni vaimoa siirrettiin jo synnytyssaliin,
mikä tuli itselleni pienimuotoisena yllätyksenä. Muistin kuitenkin mainita,
että aikaa on vain neljä tuntia tai parkkipirkko iskee armotta. Synnytystähän
siinä sitten tosiaan alettiin käynnistelemään. Ensimmäinen synnytyksemme oli
niin nopea suoritus (lue ensimmäisestä synnytyksestä), että silloin ei oikein ehtinyt jännittämäänkään, mutta
pakko myöntää että tällä kertaa jännitti. Ja paljon. Synnytys oli varmaankin
semikivulias, mutta kaikki meni kuitenkin ihan hyvin eikä lääkitystä tarvittu. Lisähappea
vaimo sai letkusta, mutta valitettavasti unohdin itse ”ottaa hatsit”
kauhistuksissani, vaikka olisin sitä ehkä tarvinnutkin.
Actionin alkua odottaessamme istuskelin huoneen nurkassa
(jalkopäässä) keinutuolissa, mutta onneksi hälytysvalmiuden noustessa tajusin
siirtyä paremmille vesille vaimon pään viereen jännittämään. Yritin olla
synnytyksen aikana avuksi, mutta eipä siinä osaa mies muuta juuri tehdä kuin
seistä avuttomana ja katsoa ja silitellä. Jossain vaiheessa ystävälliset
hoitajat antoivat vinkin pitää kättä tyynyn takana, jolloin vaimon pää oli
paremmassa asennossa. Lopulta työ tuotti tulosta ja pienokainen makasi
jalkopäässä veren ja muun epämieluisan ”mönjän” keskellä. Silti hän näytti
söpöltä ja olisin voinut halata häntä heti.
Huomasin heti ultraäänilääkärin
olleen oikeassa – jalkojen välistä löytyi lähestyvän Joulun teemaan sopivat
kulkuset. Sain katkaista napanuoran, mutta valitettavasti sen jälkeen pienokainen
vietiin äidin viereltä pois, koska hän oli raskausviikkojen puolesta vielä
keskonen ja lisäksi hengityksen kanssa oli vähän ongelmia ja hän käyttäytyi
hyvin flegmaattisesti. Itkua ei siis tullut odotetusti syntymän jälkeen. Vaimolle pitää antaa täydet pisteet hyvin ajoitetusta työstä, sillä auton parkkiaikaa jäi jäljelle vielä kaksi minuuttia. Siitä riitti vitsin vääntämistä kätilöidenkin kanssa.
Poitsu kannettiin heti syntymän jälkeen keskoskaappiin vähän matkan päähän,
jonne minä pääsin häntä katselemaan ja silittelemään. Jo tässä vaiheessa meille
kerrottiin lapsen joutuvan mahdollisesti joksikin aikaa keskolaan. Kaikki oli
aika epäselvää. Keskolaan menemisestä jouduimme odottamaan lopullista päätöstä jonkun
aikaa ja samaan aikaan koitin kuulostella lääkäreiden arvioita erinäköisistä
kriteereistä, joita keskosilla seurataan. Lopulta päätös tuli eikä se ollut yllättävä – flegmaattisuuden,
hengitysvaikeuksien, painon ja kuukauden ja viiden päivän ennenaikaisuuden
vuoksi pojan ensimmäiseksi osoitteeksi tuli TYKSin osasto 413, eli keskola.
Toinen kerta synnytysostastolla oli siis huomattavasti ensimmäistä visiittiä pidempi. Tällä kertaa aikaa vierähti vähän yli neljä tuntia. Kyseisestä paikasta, henkilöistä ja kaikesta muustakin jäi todella positiiviset fiilikset. Ylipäätään en löydä mitään pahaa sanottavaa TYKSistä kahden synnytyksen kokemuksella.