Paluu kirjoituskoneen ääreen

Onpas siitä vierähtänyt aikaa, kun edellinen kirjoitus tuli tänne naputeltua. Pohdin jossain vaiheessa jo että tuo edellinen kirjoitus saisi olla viimeinen lajiaan ja tämä blogi päättyisi tyttären täytettyä vuoden. Mutta ilmeisesti näitä jorinoita on joku lukenut ja jotkut ovat jopa pitäneet näistä, sillä melko moni tuttu on ihmetellyt miksei uuden lapsiperheen arkea ole enää ruodittu tällä sivustolla. Rookie-isi koittaakin nyt ryhdistäytyä ja vastata huutoon näppäimistön kautta. Sitä saa mitä tilaa!

Edellisen kirjoituksen jälkeen on tapahtunut paljon asioita. Tyttären kehitys on aivan huimaa; sanoja tulee varastoon koko ajan lisää, uusia temppuja ja jekkuja opitaan jatkuvasti ja onpa tyttäremme kaveripiiriinkin tullut runsaasti uusia vaippahousuja. Melko usein saamme vaimoni kanssa hämmästellä minne se meidän vauva jo katosi, kun tämä pieneksi tytönaluksi kasvanut touhuaja häärää omiaan kodissamme.

Arkielämä meillä on edelleen ollut melko rauhallista. Päivät menee pääosin iloisesti leikkien ja hymyillen. Huonoja päiviä on ollut käsittämättömän vähän (kop-kop, koputan puuta). Päiviin ei ole vieläkään oikeastaan muodostunut kovin säännöllistä rytmiä, vaan ne menevät enemmän kulloisen ohjelman ja fiiliksen mukaan. Emme ole lähteneet pakottamaan pimua mihinkään tiettyyn rytmiin, mutta ehkä sekin on edessä siinä vaiheessa kun äiti ei ole enää kotona hänen kanssaan, vaan päivähoito kutsuu (se hetki alkaa muuten olla lähellä, mutta siitä lisää seuraavassa kirjoituksessa).

Yöelämämme makuhuoneen puolella sen sijaan on pysynyt vilkkaana.Täydet yhtenäiset yöunet ovat edelleen vain haavekuvitelmaa ja joka yö tulee kiukkupuuskia 1-3 kertaa. Joskus nämä puuskat ovat aivan infernaalisia eikä niihin auta vaikka mitä temppuja kokeilisi. Siinä on vanhemmat melkolailla peukalo keskellä kämmentä kun maidosta, sylissäpidosta, halailusta, kävelystä, hyssyttelystä tai mistäkään muustakaan ei ole mitään apua, vaan tytär se vaan availee äänijänteitään. Kyllä voi muuten lähteä iso ääni pienestä ihmisestä.

Odotusvaiheessa ajattelimme että vielä moneen vuoteen meillä ei tulisi olemaan ahdasta, sillä eihän pikkuvauva omaa huonetta välttämättä tarvitse. Mutta kyllä tuo tulokas vaan on jo nyt saanut tilan ahtauden aikaan. Kaksiomme on käynyt auttamatta liian ahtaaksi, kun vaatteiden, tarvikkeiden ja lelujen määrä tuntuu jatkuvasti vain kasvavan. Ja nyt tyttö alkaa olla jo sen ikäinen että leikkejäkin varten olisi ihan mukava että hänellä olisi oma huone. Vanhempien harhakuvitelmissa oma huone vähentäisi myös olohuoneen sekamelskaa, kun leluthan tietysti pysyisivät siellä lastenhuoneen puolella. Kenties lastenhuone helpottaisi myös öitä, sillä eri huoneissa nukuttaessa ei ehkä tulisi ihan joka tuhahdukseen ja pyörähdykseen herättyä niin herkästi. Olemmekin tässä noin kuukauden sisällä muuttamassa tästä 52 kaksiosta toiselle paikkakunnalle 83 neliön neliöön, joten helpotusta ahtauteen on tulossa. Kovin kauaksi muutto ei meitä sentään onneksi kaveri- ja tuttavapiireistämme vie, joten sosiaalinen elämä jatkunee rikkaana muutosta huolimatta.

Pitkästä kirjoitustauosta johtuen tähän kirjoitukseen olisi keksinyt aiheita vielä vaikka millä mitalla, mutta ei nyt uuvuteta lukijoita heti ensimmäisellä tekstillä tämän enempää. Seuraavaa kirjoitusta ette joudu odottamaan niin kauan kuin tätä, sillä siihen on aihepiirejäkin mietitty jo valmiiksi. Tämän hetken fiiliksen mukaan siinä tullaan mahdollisesti käsittelemään hoitovapaan päättymistä ja äidin töihin paluuta sekä roolimallina olemista.